Wirmo-Seura
logo Etusivulle
*A *B  
Tapahtumat
to 26.3. 13:00 – su 26.4. 13:00 Perinnekäsityöpiiri
<Ei kokoonnu toistaiseksi
Lisätiedot
------
* *  
* *  
* *  
* *  
Rahoittajat-kuvakimara
* *  
* *  
VIERASKYNÄ
Talvisodan päättymisen 80-vuotispäivä 13.3.2020 Mynämäen srk-koti
julk. 13.3.2020

Hyvät sotiemme veteraanit, lotat, kaatuneitten omaiset, arvoisa juhlayleisö!

Talvisota on ollut vaativin selviytymishaaste itsenäisyyteemme historiassa. Nuoren tasavallan itsenäisyyden menettäminen oli näet lähellä, kansan henkinen selkäranka oli koetteilla, olimme kansana yksin ja ulkovallat vain odottivat  loppumme lähestymistä. Kansojen katsomossa oli runsaasti ulkomaista väkeä, kentällä pelkästään suomalaiset ja venäläiset. Kansalaisten yhteenkuuluvuus oli samanaikaisesti maassamme  huipussaan, puolustustahto  korkealla ja isänmaallisuus oli itsestään selvyys. Tuloksen sodasta tiedämme; siniristilippu on edelleen salossa. Suomalaisina emme muistele sotia näyttävin paraatein ja marssijoiden sotilassaappaiden nostoin, vaan hiljaisesti kiitämme  rauhasta kansojen Kaitsijaa. Sota on onnettomuus, jossa kaikki vain menettävät ja kokevat tuhoa, myös voittajat.

Talvisodan rauhanteossa Neuvostoliitto sai haltuunsa Karjalan alueen. Leningradin turvallisuus ei siitä kuitenkaan  parantunut, vaan kohta olivat saksalaiset piirittämässä  kaupunkia lähes kolme vuotta. Hyökkääjän reitti kulki muualta, paljon etelämpää kuin Suomen kautta. Oliko talvisota  N-liitolle jopa taloudellinen ryöstöretki, kun kommunismi ei toiminutkaan odotetulla tavalla. Tällaiseen viittasi suomalaisille tunnettu tiedustelukenraali Viktor Vladimirovits omissa muistelmissaan 90-luvulla. Kun Molotov sodan jälkeen perusteli omilleen talvisotaa, niin hän viittasi siihen, mitä oli erityisesti talouden, energian ja teollisen toiminnan kasvu Karjalan alueesta. Terijoen hallituksen perustamisesta hän vaikeni.

 Vahvin selitys Suomen joutumisesta sotaan oli  kuitenkin elokuussa 1939 tehty Molotov-Ribbentropp- sopimus Saksan ja N-liiton kesken. Siinä määriteltiin  sopimusmaiden etupiiriraja ja välissä olevat  maat jaettiin  ”sulle-mulle”-periaatteella. Kumpikin osapuoli otti omansa eikä puuttunut toisen saalistamiseen. Saksa oli hiljaa talvisodassa, kun Suomi taisteli olemassaolostaan.

Muistona sodasta ovat nyt keskellämme yhä harveneva veteraanisukupolvi ja tuon ajan kokeneet kansalaiset sekä  hiljaiset sodan todistajat, sankarivainajat kirkkomaalla. Viimeksi mainittuja, sankarihautoja kirkkomaalla, löytyy vain Suomesta. Sitä vastoin Venäjältä, Saksasta tai Britanniasta sellaista ei tapaa, mutta näistä maista voi löytyä joitakin  sotilashauta-alueita, ei pitäjäkohtaisia sankarihautoja. Kentälle eli rintamalle hautaaminen oli vallitseva käytäntö muualla kuin Suomessa. Tämän suomalaisen käytännön luojia olivat talvisodan sotilaspapit. Niinpä puhun nyt erityisesti  kirkollisesta ja hengellisestä työstä talvisodan aikana.

Kirkollinen työ ennen talvisotaa

Talvisota ja yleensä sotaan joutuminen oli sellaista, jonka luonnetta ei voitu ennalta täysin käsittää. Suomalaisessa kulttuurissa sotajoukkojen mukana olivat  sotilaspapit. He olivat mukana ihmisten, sotilaiden tähden, heitä varten. Papit eivät olleet paikalla  itse sodan tähden. En ole nähnyt yhtään kuvaa, jossa  pappi olisi Suomessa  siunannut aseita. Sellaista voi nähdä jopa nykyään, mutta silloin on mentävä maamme rajojen ulkopuolelle ja valittava tietty ilmansuunta.

Vuoden 1936  ohjesäännössä sotilaspapiston tehtäväksi määriteltiin  sielunhoito ja siveellinen kasvatus. Jumalanpalvelukset, hartaudet, rippikoulut ja keskustelut olivat papin tehtäviä luonnollisesti. Lisätehtäväksi annettiin valistustyö; isänmaallisuuden kohotus ja yleissivistyksellinen kasvatustyö. Pappi oli siis sananjulistaja ja opettaja toimenkuvaltaan. Armeijan omien sotilaspappien määrä oli noin 30 ennen sotaa. Rinnakkaisena organisaationa olivat suojeluskunnat, joilla oli noin 300 kenttäpapin nimikkeellä toimivaa vapaaehtoista  pappia suojeluskuntien toiminnassa. Yleensä he olivat seurakuntapappeja päätoimeltaan.   Ennen talvisotaa suojeluskuntien kenttäpapit olivat omissa koulutuksissaan 1930-luvulla puhuneet sodanajan tehtävien suunnittelemisen tarpeellisuudesta. Yllättävää oli, että vasta maaliskuussa 1939  puolustusministeriö antoi kirkollisille viranomaisille määräyksen suunnitella papiston työtä sodanaikaa varten, siis noin puoli vuotta ennen talvisotaa. Se kuvastaa, ettei maassamme uskottu sodan mahdollisuuksiin. ”Kukapa nyt sellaista varsinkaan talvisaikaan”, kuten ministeri Väinö Tanner totesi mainittuna vuonna.

Sota toisenlaista, minne kaatuneet haudataan?

Kun sota alkoi, se oli jotain muuta kuin oli kuviteltu. Sitä oli  myös kirkollisen ja hengellisen työn toteuttaminen. Työ oli paljon vaikeampaa ja haasteellisempaa kuin oli etukäteen ennakoitu. Sotaväki liikkui koko ajan  ja päiväsaikaan oli jatkuva ilmavaara. Suuria ryhmäkokoontumisia  ei voitu järjestää, hartaudet vaihtuivat korsukeskusteluihin, ehtoollishartaudet korvasivat jumalanpalveluksia. Pappi oli harvemmin joukkojen edessä puhumassa, useimmiten keskustelemassa haavoittuneiden luona joukkosidontapaikalla tai yhteydenpidossa huollon toimintapisteissä. Papiston jalkautuminen rintamalle muutti papiston työnkuvaa saarnamiehestä sotilaiden kanssa rinnalla kulkijaksi. Talvisodassa oli sotilaspappeja 300, jatkosodassa heitä oli jo 500.

Henkisen väestönsuojelun ohjeissa ennen talvisotaa oli kyllä puhuttu kaatuneiden hautaamisesta, että ”mikäli heitä  ei pystytty kuljettamaan kotiseudulle, nämä oli haudattava kentälle”. Tehtävä oli jätetty suojeluskuntien vastuulle, joilla  oli kokemuksia kaatuneiden hautaamisesta vapaussodan ajoilta. Kuitenkin, kaikki vastuuhenkilöt ja käytännöt sekä kouluttaminen tehtäviin olivat  tarkemmin määrittelemättä. Sodankäynnin luonne oli jäänyt avautumatta suunnittelijoille, ymmärrettävästi.

Niinpä joulukuussa ja vielä tammikuussa käytännöt ja tulkinnat kaatuneitten kohtalosta vaihtelivat. Onko ensisijaisesti haudattava rintamalle vai toimitettava kotiseudulle? Mielipiteet tästä poikkesivat jopa upseereiden ja pappien kesken. Tammikuussa 1940 tuli virallinen ohje kaatuneiden evakuoimiskeskusten (KEK) perustamisesta ja hautaamisesta ensisijaisesti kotiseudulle. KEK:in vastuuhenkilöksi määrättiin sotilaspappi. Tuo kaatuneitten huolto ja arkuttaminen olivat raskas tehtävä lääkintä- ja rintamalotille. He ansaitsevat palveluksistaan syvän kunnioituksen. Ensimmäinen KEK muodostui Viipurin Tammisuolle. Kotirintamalla toimi suojeluskunnat ja sen yliesikunta, jossa oli kotijoukkojen rovastintoimisto.

Ilmoitus omaisille henkilökohtaisesti

Sotilaspastorin tehtäväksi tuli ilmoittaa kaatuminen tai katoaminen kotijoukkojen rovastintoimistolle, joka ilmoitti sen paikallisseurakunnan kirkkoherranvirastoon. Se ilmoitus oli ylipäällikkö Mannerheimin nimissä annettu omaisille, jossa nimeltä mainittu ” oli kaatunut taistelussa isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää ja kallista”. Se ilmoitus jatkui vielä:” Valitan syvää suruanne, mutta lohduttakoon teitä tietoisuus, että saaneet antaa Suomelle kalleimman uhrin. Vahvistakoon teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala. Mannerheim” Näin eivät osanottoa ilmoitelleet Stalin eikä Hitler.

 Myös  Mannerheimin päiväkäskyn sanat tulivat tutuiksi:” Me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”. Sotilaspappi kirjoitti usein kirjeen vielä vainajan omaisille ja lähetti kotiin kaatuneen henkilökohtaisia tavaroita. Seurakunnan papin, usein kirkkoherran, henkilökohtainen ilmestyminen taloon johtavalle tielle oli asianosaisille hengitystä salpaava näky, sillä hän toi kuolinviestin.  Kohtaaminen oli vaativa kaikille osapuolille.

Talvisodan kaatuneita oli 21 000, omalle puolelle saatiin 17 000. Kadonneita alettiin siunata sankarihautoihin jo ennen sodan päättymistä. Merkittävä osa sankarivainajista haudattiin luovutetun Karjalan alueille, sillä sodan aikana ei arvattu, että lopullinen  rauhanraja kulkee paljon lännempänä kuin taistelujen raja. Aselevon raja oli Vuoksessa ja Viipuri oli talvisodassa suomalaisten hallussa. Niinpä  Laatokan Karjalaan haudatuista sankarivainajista ovat nimet ja muistomerkki Joensuussa ja Lappeenrannassa vuorostaan Kannakselle haudatuista. Kova kohtalo karjalaismiehille, jäädä sinne. Heidän hautapaikkansa häväistiin uusien omistajien aikana, mutta 90-luvulla on saatu muistokiviä niille paikoille. Niinpä meillä on Karjalaan jääneiden vainajien  muistomerkkejä eri puolilla Suomea.

Asevelipapit uudistivat seurakuntaelämää

Sodan aikana uskonnollinen elämä voimistui ja se oli yleisesti hyväksyttyä, toisin kuin nyt.  Varsinkin myöhemmin jatkosodan jälkeen vahvistunut kansankirkollinen ajattelu näkyi kirkossamme . Asevelipapit uudistivat kirkkoamme sodasta palattuaan. Seurakuntatoiminta monipuolistui, ja seurakuntataloja rakennettiin uutta toimintakulttuuria varten. Myötäeläminen ja osallisuus ihmisten elämään olivat uusia lähestymiskulmia seurakuntatyössä Sairaalapapit ja perheasiain neuvottelukeskukset ovat yksi esimerkki kansankirkollisuudesta. Puolustusvoimien kirkollinen työ jatkui, ja kenttäpiispa johti sitä. Tuo virka perustettiin keväällä 1940. Toukokuun kolmas sunnuntai muutti vapaussodan muistopäivästä kaatuneitten muistopäiväksi. Kaatuneitten omaiset on ollut merkittävä tukijärjestö, Sotaorvot ry. on myös sellainen.

Hyvät kuulijat! Tästä talvisodasta ja sen rauhasta on nyt 80-vuotta.  Talvisodan odotetuin päivä oli sen päätöspäivä, rauhan teon päivä 13.3.1940. Rauha on ihmisen parhain olomuoto, ei viha eikä sota. Siitä muistuttaminen on talvisodan viesti tähän  päivään. Olemme kutsutut rinnalle kulkemiseen toistemme kanssa. Se oli sodan kirkollisen työn viesti. Sen tehtävän muotoili  jo apostoli Paavali näin: ” Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa”. Kunnioitamme tänään sankarivainajien muistoa ja kiitämme Luojaa jokaisesta rauhan päivästä.

* *  
www-sivun toteutus: Sivutuuli Ky