Olipa mukavaa, kun tuli mahdollisuus kirjoittaa Wirmo-seuran vieraskynään! Vihdoinkin tuli tutustuttua tähän monipuoliseen sivustoon tarkemmin. Aika kului aikaisempia toinen toistaan mukavampia juttuja lukiessa niin rattoisasti, että oma kynäily meinasi tyystin unohtua. Mieleen virtasivat monet muistot ja oli mielenkiintoista tutustua tuttuihin asioihin lisää uusien näkökulmien ja aikakerrosten kautta.

Tämän oman juttuni otsikko yrittää olla vähän leikillinen, mutta on se silti hippusen verran karvaan tottakin. Pohtiessani omakohtaista suhdettani Mynämäkeen, muistoistani kumpuaa kerta toisensa jälkeen totuus: oma kotiseutuni oli aikanaan kappeliseurakunta, ja sitähän se on nykyäänkin. Väliin jää pieni siivu itsenäisyyttä emopitäjän kainalossa.

Lapsuuteni vietin Mietoisten savitasanteilla, autuaan tietämättömänä koko Mynämäen olemassaolosta. Ne harvat kerrat, kun autoon pakkauduttiin tarkoituksena suunnata kotoista kirkonkylää vähän kauemmaksi, suuntana olivat aurinkoiset uimapaikat meren rannalla, savirantaisia nekin ja juuri sopivan matalia pikkulapsille. Tuon omissa muistoissani aavan vesialueen nimenä oli tuolloin Mynälahti ja siihen johti Mietoisten kirkonkylää reunustava Mynäjoki, mutta eihän tuollaisia nimikysymyksiä lapsena mitenkään miettinyt eikä sitä, mitä sellainen ”Mynä” oikein tarkoittaa.

Totuus paljastui oppikoulua aloitellessa. Oli olemassa paikka, jossa oli kauppoja, pankkeja ja ihmisiä vähintään viisinkertaisesti kotikylään verrattuna, vaikka olin siihen asti kuvitellut asuneeni keskustassa. Mynämäen yhteiskoulun arvovaltaiset opettajat ilmoittivat vielä koulun olevan Suomen parhaita. Tuota asiaa en toki kyseenalaistanut silloin enkä tietenkään epäile edelleenkään.

Siinä kun kouluopinnot ja maailmankuva avartuivat, kasvoi myös tietoisuus Mynämäen läsnäolosta. Paljastui, ettei Mietoinen ollutkaan ollut aina ja ikuisesti olemassa omana pitäjänään, vaan vielä isoisän aikaan kuuluttiin isompaan kokonaisuuteen. Onneksi mahdollista alemmuudentunnetta saattoi torjua Mietoisten vaakunan sulkakyniä ja suurmiehiä ihaillessa. Kiinnostus menneisyyteen ja juuriin kasvoi, ja tutustuminen Mietoisten ja Mynämäen yhteen kietoutuneeseen historiaan avasi ikkunoita myös nykypäivän kokemiseen. Maaseudun elämä tuntui mielekkäältä tavalta elää!

Täytyy myöntää, että vuonna 2007 vähän kirpaisi, kun vanha kotipitäjä liittyi tai liitettiin entiseen emokuntaansa. Vuodet olivat kuljettaneet oman elämän jo paljon aikaisemmin muille seuduille, mutta silti tuntui siltä, että jotain korvaamatonta oli menetetty. Mutta oliko sittenkään? Eihän mietoislaisuus minnekään katoa, eikä perinteet ja ihmiselo mihinkään muutu. Puitteet muuttuvat, mutta ne voivat kehittyä parempaankin suuntaan, jos halua löytyy. Hiljattain Mynämäki valittiin Varsinais-Suomen kylämyönteisimmäksi kunnaksi, esimerkkinä hyvästä yhteistyöstä oli kylätalo Mietolan avautuminen vuoden alussa Mietoisissa. Muutokset voivat antaa mahdollisuuksia uudentyyppiseen toimintaan ja aktiivisuuteen.

Nykyään, kun kokouspöydissä joskus tehdään esittäytymiskierroksia, mietin hetken aikaa, mistä olen kotoisin. Toisinaan kerron olevani Mietoisista, ja tarkempia koordinaatteja kysyvä saa hämmästelevän katseen osakseen. Ajoittain hämmästelen itseäni, kun huomaan, että kerron olevani Mynämäeltä, vaikka eihän se syntymätodistuksen mukaan pidä edes paikkaansa. Mietoinen tai Mynämäki, Mynälahdenkin nimi taitaa nykyään olla Mietoistenlahti. Tärkeintä on tehdä työtä kotiseudun hyväksi!

Aurinkoisen kesän toivotuksin
Sinikka Paulin