Opettaja Metsäranta ja Me

Siitä on pari kesää kun kilpapurjehdusmiehistömme jäsen Matti kysyi minulta: Mistä ja kuinka kaukaa oikein tunsit minun äitini?

Aika pitkän yhteisen historian  me Krapinojan Annikin, ja kaksoissisarensa Kyllikin,  kanssa olimme jakaneet. Siitä syksystä 1949 kun aloitimme Mynämäen kansakoulun ensimmäisen luokan, arkoina mutta toivorikkaina seitsenvuotiaina. Me saimme opettajaksi Helvi Metsärannan, joka oli saapunut Mynämäelle juuri valmistuneena pari vuotta aikaisemmin. Metsäranta oli kuljettanut yhden luokan ensimmäiseltä toiselle, ja otti sitten meidät seuraavaksi. Ensimmäisen luokan kuvan perusteella meitä oli 31 oppilasta, mahdollisesti enemmänkin jos joku oli kuvauspäivänä poissa tai muuten vain kyyryssä pulpetissaan piilossa kameralta.

Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, kuinka olen päätynyt Munttisista kirkonkylän kouluun. Vanhemmat sisarukseni olivat kaikki aloittaneet kansakoulun Tarvaisissa mihin Kauppila jonkinlaisen koulupiirien jaon mukaan kuuluikin. Arvattavasti halusin itse kirkonkylään, ja vanhemmat ovat puoltaneet pyyntöjäni varmaan jo senkin vuoksi, että Tarvaisiin ei ollut silloin  seudulta muita menijöitä, kirkolle sen sijaan ihan lähistöltä sekä Alistalon Saara että poliisi Voutilaisen poika Ilkka. Ensin aina kouluun mennessä kurvasinkin pyörällä, tai millä sitten oltiinkin liikkeellä, Alistalon pihaan, ja sitten jonkin matkan päästä kutsuimme Ilkan mukaan  huomattavalla   huutamisella ja hälyttämisellä. Viran ja Krappalan pojat seuraavaksi sentään taisivat kulkea omassa ryhmässään.

Kansakoulun päivän aamu alkoi jonkinlaisella aamhartaudella, josta en muista muuta kuin että ainakin jokin virsi laulettiin. Koulupäivä päätettiin kai myös lyhyellä hartaudella, ja jo väsyneenä sen kestäminen oli työn ja tuskan takana. Ainakin yhden kerran jouduin jäämään Vähäpassin Marjatan kanssa jälki-istuntoon , koska olimme tirskahdelleet hartauden aikana. Lohduttauduin sillä, että kotona olisi helpompi asiaa selittää sillä että kanssani oli papin tytär..

Aamulla, ennen luokan alkua, Metsäranta tarkisti sen, että kaikilla oli mukana puhdas ruokaliina ja puhdas nenäliina. Ruokaliina tarvittiin pulpetin suojaksi syödessä, ja nenäliina oli tietysti muuten itsestään selvyys edes alkeellisen siisteyden vuoksi. Molemmat nostettiin peräjälkeen opettajan nähtäviksi pyydettäessä. Joskus jompikumpi puuttui, ja minäkin yritin monta kertaa selvitä vilauttamalla huolimattomasti ruokaliinaa myös nenäliinan sijaan tai päinvastoin. mutta joka ainut kerta jäin kiinni.

Ruokailimme koko joukko luokassa. Kaikenlaisen tarjoilun helppouden vuoksi ruoka saapui isohkossa leveäsuisessa tonkassa kärryllä työntäen. Sen toisessa päässä olivat lautaset ja lusikat,ja ruoka oli aina jotain helposti jaettavaa nestemäistä ruokaa kuten velliä tai keittoa. Opettaja Metsäranta varmaan söi kanssamme samassa luokassa, itse en tarkemmin muista, mutta Krapinojan Kyllikki koki ensimmäisen järkytyksensä kouluelämässä nähdessään, että opettajakin söi ihan kuin kuka tahansa tavallinen ihminen! Niin me kunnioitimme opettajia siihen aikaan, olivat selvästi jollain meitä ylemmällä tasolla, auktoriteetissa vielä vanhempiakin vahvempia.  

Voileivät ja maidon tai mehun toimme mukanamme kotoa. Joskus oli meillä kotona pullon korkki mennyt rikki tai kadonnut, ja silloin äiti teki voipaperista tukevan tollon jolla pullon suu suljettiin. Ja ihmeellistä että jollain lailla se näinkin alkeellisesti suljettu pullo pysyi kunnossa ja sisältö tallessa kuoppaisen koulumatkan ajankin. Meille ei koulussa tarjottu kalanmaksaöljyä, mikä kuulemma oli kuulunut edellisen Metsärannan luokan lounastarjoiluun, eli lusikallinen ennen varsinaista ateriaa.

Koulun varustetaso oli sodan jälkeen tietysti melko alkeellinen. Kun oli askartelutunti niin paperin ja kynien lisäksi tarvittiin usein myös saksia. Silloin opettaja tavallisesti pyysi yhtä oppilasta (ja pitikö minun  istua etupenkissä!) hakemaan naapuriluokasta saksilaatikkoa. Se oli traumaattinen tapahtuma kun  sille matkalle jouduin: olin nolo ja häpesin ja polvet vapisten koputin naapuriluokan ovelle, minua vanhempien oppilaitten ovelle siis. Niiasin ja sopersin jotain ”anteeksi että häiritsen mutta opettaja pyysi hakemaan saksilaatikon”, ja toivoin koko ajan vajoavani maan alle.  Tämä erilaisten tavaroitten hakeminen vieraista luokista, olivat ne sitten saksia tai  tauluja tai karttoja, oli aina hirveän stressin paikka!

Kaunokirjoitusta, mitä nykyään eivät lapset kai edes käsitteenä tunne, harjoiteltiin ahkerasti mustekynällä. Pulpetissa oli tukeva paikka mustepullolle, ellei olisi ollut ei mikään olisi pelastanut pulpetteja ja tavaroita ja käsiä ja sylejä kaatuneilta pulloilta. Mustekynällä kirjoittaminen ei ollut helppoa, käsikin vapisi ja jälki oli usein järkyttävän suttuista.  En muista oliko meidän luokallamme yhtään vasenkätistä, ja jos oli, niin oliko opettaja Metsäranta niin valistunut ettei pakottanut heitä oikeakätisiksi?

Välitunneilla kirmasimme aina pihalle suurella innolla, ja fyysinen liikkuminen oli alakoululaisille itsestään selvä asia. Oli kaikenlaista hippaa ja ruutuhyppelyä sekä pojilla että tytöillä. Ulkohuussit sijaitsivat Mynälinnan puoleisella reunalla pihaa.  Kummassakin oli pitkät reikärivit, eikä kenellekään tullut mieleenkään vaatia tai pyytää intimiteettisuojaa.

Taustat olivat lapsilla varmaan monella tapaa erilaisia, mutta en muista että niihin olisi mitään erityistä huomiota kiinnitetty. Minun itseni mielestä ainoa eksoottinen tapaus oli Oksasen Pentti, ja hänkin sen takia, että hänen kotitalossaan Mynämäen keskustassa oli alakerrassa (kellarissa?) kunnan putka! Ei niin että olisin tiennyt keitä siellä mahdollisesti pidettiin ja miksi ja kuinka kauan, mutta olihan siinä sanassakin, putka, jo jotain epätavallista, mitä suuremmassa määrin virkavaltaan liittyvää. Eipä tullut koskaan Pentiltä kysyttyä mitään, tuskinpa olisi kertonutkaan.

Koko koulun yhteiset joulujuhlat pidettiin Mynälinnassa, missä koko sali täyttyi pimeänä talviaamuna innokkaista joululomalle lähtijöistä. Alaluokkalaiset esittivät joitain yksinkertaisia piirileikkejä tai kuvaelmia, missä pääjuttuna oli tavallisesti se, että sai pukeutua johonkin kauniiseen asuun, vaikka haltijaksi tai tontuksi tai keijuksi tai enkeliksi, erityisesti tytöt haikailivat näitä pukuosia.  Vanhemmat saivat tulla joulujuhlaan katsomaan, ja voi surkeutta jolleivat päässeet juuri silloin kun itse oli tärkeässä osassa näyttämöllä! Joulujuhlan päätyttyä jokainen sai paperipussin missä oli omena, piparkakku ja tavallisesti myös joulupulla. Koko Mynälinnan sali tuntui tuoksuvan noilta herkulta.

Opettaja Helvi Metsärannasta on ainakin minulla pelkkiä hyviä muistoja. Muistan jopa hänen äänensä vielä nytkin. Hän piti  kuria ja oli tiukka, ja koska luokat olivat suuria, se olikin ihan olennainen asia. Tietysti me sen ajan alakoululaiset olimme  suhteellisen kilttejä, ja meidät oli opetettu kotona olemaan hiljaa ja tottelemaan vanhempia ihmisiä, osalla oppi oli mennyt perillekin. Äidit ja isät sen lisäksi kunnioittivat suuresti opettajia, joten eipä juuri kannattanut mennä kotiin valittamaan että opettaja kiusaa: vanhemmat olisivat melkoisella varmuudella asettuneet opettajan puolelle!