Olin aloittanut syksyllä 1949 keskikoulun Mynämäen Yhteiskoulussa. Talven tultua jouduin usein koulumatkallani turvautumaan kello seitsemältä Kivikylästä lähteneen linja-auton kyytiin. Jos yöllä oli tuiskunnut kylätien lunta täyteen, oli autolla suuria vaikeuksia päästä läpi. Muistan automatkan tuolla 10 kilometrin taipaleella pahimmillaan kestäneen kaksi tuntia. Sitä oli kirkonkylän opettajien vaikea uskoa.

Linja-auton valokeilassa näkyivät kinoksissa vain yhdet jäljet. Oli mutkitteleva polkupyörän ura ja sen vieressä pyörää työntäneen miehen isot saappaanjäljet. Jokisivun postinkantaja Eino Tuomola siinä oli aamuvarhaisella ponnistellut päivittäiselle reissulleen Mynämäen postitoimistoon.

Mennessään Tuomola oli tyhjentänyt postilaatikoista vähäiset lähtevät kirjeet mutta paluumatkalla oli lastia senkin edestä. Päivittäiset sanomalehdetkin tulivat postinkantajan tuomina. Vankkatekoisessa polkupyörässä oli edessä iso postilaukku ja samanlaiset takahollarin molemmin puolin. Paketteja oli sidottuna ohjaustankoon tai mihin vain pyörässä niitä oli onnistuttu kiinnittämään. Kun ilmoitus noudettavasta paketista oli saatu, tapana oli kirjoittaa valtakirja postinkantajalle ja panna se laatikkoon.

Palvelualttiille Tuomolalle sälytettiin postilähetysten lisäksi kaikenlaisia kirkonkylässä toimitettavia asioita. Apteekkiasiat olivat varmaan tavallisimpia, hyvä jos ei lähetetty jonkun puolesta lääkäriin. ”Sinä kun siellä kirkolla käyt, niin voisitko samalla” oli minullekin, koululaiselle, tuttu pyyntö. Ne apteekkiasiat olivat kevyimpiä, mutta kerrankin oli koululaukun lisäksi raahattava nippu Kallion polkupyöräliikkeestä suksisauvoja katkenneitten tilalle. Ensin ne oli haettava Kalliolta Lankkeisista, saatava mahtumaan siihen aikaan yleensä täyteen Rauman tai Laitilan linja-autoon ja raahattava sitten päätien varresta kolmisen kilometriä Kivikylään. Linja-auton kuljettajalle annettiin samanlaisia tehtäviä Turussa toimitettaviksi.

Jo koulupoikana olin saanut muutamia lähetyksiä, joihin oli vastaanottajaksi merkitty vain Jarkko Heino Mynämäki. Hyvin ne tulivat silläkin perille ja saatoin kehuskella olevani tunnettu kautta pitäjän. Todellisuudessa postinkantajat osallistuivat saapuneen postin lajitteluun toimistossa ja poimivat kantopiiriinsä kuuluvat lähetykset. He tunsivat hyvin seutunsa ja ihmisensä.

Muistan tapauksen, kun Tuomola oli ottanut toimitettavakseen kirjeen, jossa kuoressa luki vain A. Heino Mynämäki. Näitä A. Heinoja oli varmaan pitäjässä lukuisia. Jos lähetys oli vaikkapa jonkun tukkuliikkeen kuoressa, vastaanottaja oli helppo arvata, koska meillä oli kauppaliike. Tässä tapauksessa Tuomola tuli kauppaamme ja pyysi isääni Aulista avaamaan kirjeen yhdessä hänen kanssaan. Näin tehtiin ja kuoren sisällöstä selvisi, että lähetys kuului Aimo Heinolle. Tuomolan vaisto oli kuitenkin ohjannut kirjeen oikeaan kylään, Aimo oli kivikyläläisiä.

Kivikylässä oli isovanhempieni aikaan toiminut oma postipysäkki. Kun postitoimistoille määriteltiin numerot, Kivikyläkin sai hetkeksi omansa. Kokeilin kerran sen toimivuutta. Lähetin vanhemmilleni kortin Kreikasta ja merkitsin osoitteeksi vain FIN-(numero) Kivikylä. Kortti tuli perille ja jopa aika nopeasti.

Sisareni Irkka Hellevi sai kerran ulkomailta kirjeen, jonka kuoressa kaikki sanat olivat väärin. Lähetin sen silloin Kuva-Posti-lehden Leiketarjottimelle, jossa se julkaistiin. Kuoressa luki Trkka Hellen Hemo Mynamaku Kirkyla Finald.

Vuosikymmeniä sitten muuan porilainen pankkitoimihenkilö kertoi saaneensa ihailijapostia Lapissa tapaamaltaan valokuvailevalta kaverilta, jolle hän oli suostunut kertomaan vain kotikaupunkinsa. Hän sai aikanaan kirjeen, jonka päällä oli hänen valokuvansa ja osoitteena vain Pori. Ehkä tunnistamisessa auttoi hänen toimensa isossa pankissa, mutta muuten postin selvittelytyö jäi mysteeriksi. Postin jakelu automatisoitui oleellisesti, kun maaseudullakin tiet ja kadut saivat nimensä ja tontit numeronsa. Tuomolan seuraajakin Jokisivun postinkantajana ajoi jo mopedilla.