Äitini Aune Aikkinen oli siinä mielessä edistyksellinen maatilan emäntä, että hän piti päiväkirjaa. Siinä ei kirjattu päivän tapahtumia lyhyesti, vaan äitini käsitteli erilaisia teemoja ja sattumuksia melko laajasti omina tarinoinaan. Jutut liittyvät kuitenkin kaikki Aikkisen taloon ja sen historiankäänteisiin kuten tämä kooste evakoista. Olen syntynyt 40-luvun loppupuolella, joten en ole onneksi itse joutunut kokemaan sodan kauhuja ja Suomen kohtalonhetkiä.

Aikkisissa Mynämäellä oli sotien aikana useita siirtolaisperheitä kuten Kokot, Leskiset, Pajut ja Nikut. Kaikki he olivat yleensä iloisia, ystävällisiä ja sopeutuivat tilanteeseen ihmeteltävän hyvin. Heillä oli lämmin keskinäinen yhteishenki, karjalaisuus ja kärsimykset yhdistivät heitä.

Kesällä 1944 sota kiihtyi kiihtymistään loppuaan kohti ja niin alettiin taas evakuoida lähellä nykyistä rajaakin olevia karjalaisia. Isäni Armas Aikkinen oli Mynämäessä evakuointipäällikkö omassa piirissään ja se tehtävä oli erittäin vaikea. Oli taloja, jotka lainvastaisesti suorastaan kieltäytyivät
ottamasta siirtolaisia.

Isäni päätti ottaa meille mahdollisimman suuren perheen. Mynämäen rautatieasemalla oli valtava kaaos, kun pitäjään sijoitettavat karjalaiset tavaroineen laskeutuivat asemalaiturille täpötäydestä junasta. Isäni kuulutti haluavansa mahdollisimman suuren perheen meille ja kohta ilmestyi hänen eteensä ryhdikäs karjalaisvanhus todeten:"Meitä on yksitoista, voisitteko ottaa meidät?" Näin tuli Nikun perheestä Aikkisen evakot neljän kuukauden ajaksi.

Äitini muistelee liikuttuneena Nikun perheen tuloa meidän mäkeen. Miniät lapsineen ja tavaroineen tuotiin heinähäkissä. Karjalainen puuhakkuus ryöpsähti pintaan jo heti seuraavana aamuna. Kolme reipasta naista pani äkkiä asiat kuntoon. Kun he meillä söivät, he myös korjasivat astiat, tiskasivat ja lakaisivat ym. Nikun väki otti osaa talon töihin heinäpellolla, elopellolla ja juurikkaan nostossa. He perkasivat ryytimaan ja kukkamaat sekä pitivät pihan puhtaana. Vastavuoroisesti he saivat laiduntaa ayshire-karjaansa talon lehmien kanssa. Heiniä sai käyttää vapaasti ja karjakeittiö oli yhteinen pesutupa. Siinä ohessa seurusteltiin ja tutustuttiin toinen toisiimme. Yhteiselo sujui hyvin ja mikä parasta, perheistä tuli hyvät ystävät. Kun radiosta luettiin kylä kylältä uutta rajalinjaa Neuvostoliiton kanssa, ei Aikkisen radion lähettyville mahtunut omaa väkeä. Suuri oli ilo ja juhla, kun selvisi, että heidän kotitilansa jäi raja-alueelle mutta niukasti Suomen puolelle.

Vanhempani kävivät vierailemassa Lauritsalassa Nikuilla monta kertaa ja Nikut vierailivat meillä. Lämmin ystävyytemme on yltänyt näihin päiviin asti. Sukupolvi on vain vaihtunut. Ilpo Nikku, joka oli evakkoaikana kaksivuotias, soitteli viimeksi pari viikkoa sitten minulle ja kyseli kuulumisia. Siinä sitä pitkään juteltiin ja yhä oli liikutusta ilmassa.

Suurin osa evakoista menetti kotinsa ja kontunsa lopullisesti. Elämä alkoi uudelleen varsinais-suomalaisten kanssa. Vilkas karjalainen huumori ja kieli kaikui kylillä. Metsäpirtin Osuuspankki oli voimissaan ja fuusioitiin vasta vuosikymmenten kuluttua paikalliseen pankkiin.

Nykyisin ei enää kovin paljon kuule karjalan murretta Mynämäessä. Nuoret ovat omaksuneet paikallisen murteen. Huumori on tärkeä osa karjalaisuutta. Karjalainen huumori sisältää sujuvasti itseironiaa, mikä on hyvän huumorintajun merkki. Hyvä esimerkki on juttu karjalaispojan saattoreissusta, jonka opetus on siinä, että joka ilta pitäisi etsiä vastaus kysymykseen: Mitä tänään sai aikaiseksi?

Kivennapalainen poika oli polkupyörällä tansseissa paikallisella lavalla ja ilta onnistui kohtuullisesti. Tyttö suostui saatolle polkupyörän tangolle. Saattomatka vain osoittautui huiman pitkäksi polkupyörälle. Paluureissulla, jo aamuauringon noustessa, poika talutti pyöräänsä jyrkkää mäkeä ylös Kuuterselälle. Poika pysähtyi pyyhkimään hikeä otsalta ja katselemaan aamuaurinkoa todeten:”Vaivat ko laskoo pois, ni lustil ei jäänt mittää !”

Aika parantaa haavat ja sodan traumat ja murheet kestävät jo nykyisin pienen huumorinkin kuten erään mynämäkeläisen karjalaispapan toteamus nopeasta lähdöstä evakkotielle sodan jaloista: "Kova kiire siin tul, haitar jäi pöyäl soimaa ku lähettii."

Toivottavasti suomalaiset välttyvät tulevaisuudessa sodan kauhuilta eikä evakoiden kohtalo enää koskaan uusiutuisi. Aika näyttää, sukupolvet vaihtuvat.

Ilmari Aikkinen