Wirmo-Seura
logo Etusivulle
*A *B  
Tapahtumat
* *  
* *  
* *  
* *  
Rahoittajat-kuvakimara
* *  
* *  
VIERASKYNÄ
Helppoa kuin heinänteko
julk. 2.3.2015

50-luvulla lähes joka talossa ja töllissä Mynämäessä oli lehmiä ja siis heinätöitä. Jopa asemapäällikölläkin oli navetta ja lehmä. Viereisessä rautatieläisten paritalossa oli "parinavetta". Laidunsivat liekaamalla radanvarressa. Meillä oli kymmenkunta lehmää ja nuorkarjaa, pari emakkoa porsaineen ja satakunta kanaa. Hevonenkin oli 50-luvun puoliväliin. Siis heinätöitä riitti. Navetta taisi olla sen verran vanhempi, ettei ollut Artturi Iivarin keksimää AIV-siiloa. Noita olen nähnyt myöhemmin. Siilosta aukesi ovi suoraan lehmien ruokintapöydälle. Heinän sälytysmenetelmä perustui AIV-liuokseen ja tiivistettyyn rehumassaan. Oli siinä ollut tekemistä, että sai siilosta rehua otettua ulos. Tiivistä massaa ja altapäin irrottamista, kun nytkin on tekemistä, että saa "lehmänkääryleestä" muovitetusta suurpaalista talikkopelillä irrotettua. Toista se on silloin kun on koneet, jolla saa halkaistua paalin tai vietyä suoraan lehmien eteen.

Ensimmäisiä muistikuvia heinätöistä on kun leikin Huhdanmäen ladon kulmalla laakealla kivellä. Väkeä oli viereisellä pellolla, mutta minä olin vielä niin pieni, että oli parempi olla kiven päällä aikuisten silmälläpidon alla. Isoveljeni oli myös sillä kivellä. Minä huiskuttelin heiniä hänen kasvojensa edessä. Kun äiti oli lähdössä pellolta ja tuli hakemaan meitä, kauhistui hän veljen punottavia silmiä ja vuotavaa nenää. Äiti teki nopean diagnoosin: heinänuhaa, eikä veli sen jälkeen tullut heinäpellolle. Kävi äiti hänen kanssaan Turussa lääkärissä, sai sumutetta nenään. Lukeminen kiinnostikin veljeä enemmän kuin heinätyöt. Emmekä me nuoremmat kokeneet sitä jotenkin epäoikeudenmukaiseksi vaikka jouduimmekin pellolle. Eihän se aina niin kivaa ollut.

Vähän isompana oli työnäni heinäseipäiden vieminen haravoituihin karheisiin. Heinähän kuivattiin seipäillä. Isä löi seipäät pystyyn ja äiti ja muu naisväki nosteli seipäille. En yhtään tykännyt tuosta seipäiden kuljettamisesta. Vaikka seipäitä oli pellon reunassa, sai silti kävellä monta kertaa edestakaisin. Eihän sitä jaksanut kerralla kovin montaa seivästä viedä ja vielä piti varoa kärkiä etteivät katkenneet kun heitti maahan. Sälökärkiseen seipääseen oli hankala saada heiniä menemään. Ojanreunoista haravoitiin käsiharavalla heinät niin, että hevosvetoisella haravakoneella sai kaikki korret koottua. Äiti myöntyi antamaan haravan minulle. Tämä oli mieluisampi työ kuin seipäiden kanto, ja jäihän äidille enemmän aikaa seipäille laittoon ja kuitenkin se oli tärkeämpi työ. Serkkuni toi Turusta muovisen heinäharavan ja antoi sen minulle. Tämä serkku oli jo aikuinen ja minusta oli hienoa, että hän toi sen haravan juuri minulle. Voi olla, että isä oli pyytänyt häntä tuomaan sen. Myös silloin kun heinät koottiin latoon, tarvittiin käsiharavaa. Silloin oltiin tarkkoja ja haravoitiin seipään ympärystä, kun heinät oli nostettu pois. Tämä oli minun työtäni uusine haravoineni.  Ja sitten kun heinät oli saatu seipäille, haravoitiin rääppeet koko peltolohkolta. Siinä käytettiin haravakonetta.

En tarkkaan muista koska meille hankittiin traktori ja luovuttiin hevosesta, 50-lukua kuitenkin. Muistikuva kesäillasta kun isä kaatoi heinää hevosvetoisella niittokoneella. Isän mielestä heinät piti niittää illalla, jotta ne kuoleentuisivat, hieman kuivuisivat ennen seipäille laittoa. Viikatteella en muista niitetyn kuin jotain päisteitä ja lisäherua lehmille, kun laitumet kuivuivat ja kuluivat. Sanottiin, että hyvä laidun on paras aita. Heti ei hankittu kaikkia traktorin tarvitsemia työvälineitä ja siksi lainattiin naapurin Hessua mm. hevosvetoisen heinäharavan vetoon. Tämä Hessu oli vanha ja rauhallinen hevonen. Isä lähetti minut viemään hevosen takaisin. Isä nosti minut hevosen selkään ja käski pitää harjasta kiinni. Ohjakset olivat meidän, joten niitä ei viety naapuriin. Isä taisi sanoa Hessulle, että mene kotiin. Se lähti suoraan naapurin kesantopellon yli, pysähtyi juomaan lätäköstä eikä ollut moksiskaan kun yritin hoputtaa sitä liikkeelle. Omia aikojaan se lähti ja meni suoraan omalle laitumelleen. Pysähtyi ja antoi minun liu´uttaa itseni alas selästä. Taputin sitä kuin oli nähnyt äidin tekevän, kun sai lehmän lypsettyä. Tämä tapa säilyi myöhempäänkin, kun otin lypsimet lehmältä, niin taputin sitä. Se Hessu olisi hyvin mennyt kotiinsa ilman minuakin, mutta ei olisi laittanut porttia perässään kiinni. Siitä sitten kävelin metsäpolkua takaisin kotiin.

Joka vuosi vanhenin, mutta se seipäiden kanto ei kiinnostanut. Olisin halunnut alkaa laittaa heiniä seipäille. "Et sää ossa, et sää jaksa" oli äidin kannustus. Koska ylimääräisiä heinähankoja oli, aloin kuitenkin nostella heiniä. Eiväthän ne ensimmäiset seipäälliset niin hienoja olleet, mutta taitoa kertyi. Äidin oli annettava minun jatkaa ja olihan se pois hänen työmäärästä. Eivätkä ne aikuiset aina onnistuneet kaunista heinäseivästä tekemään.

Suurin osa meidän pelloista oli lähellä kotia. Siitä oli äidin helppo käydä keittämässä kahvit heinäväelle. Oli sentään käytettävissä kaksiliekkinen kaasuhella, ei tarvinnut kahvinkeittoa tulen teolla hellaan aloittaa. Hyvältähän se kahvi pellolla maistuikin ja tuli kuitenkin pienempi tauko työhön kuin, että väki olisi kävellyt kotiin.  Joskus ostettiin kaupasta "hikilippuja" munkkeja. Paperipussi säästettiin peltokahvieväisiin. Munkkipussiin jäi aina vähän sokeria. En tietänyt sokerista sekaleivässä, pullan päälle se kyllä sopi. Yritin ottaa eväspussin päällimmäisiä leipiä, niissä oli vähemmän sokeria. Äidistä se oli epäkohteliasta, eikä häntä haitannut sokeri sekaleivässä.. Kotikaljaa oli isossa pullossa seipään varjossa janojuomaksi. Äiti teki kaljan itse. Eihän silloin ollut kaljatiivisteitä kuin nyt. Isä ei pitänyt kaupan vaarikaljasta, joten äidin tekemä oli ainut vaihtoehto. Maltaita haettiin isän serkun mallastamosta Liedosta. Kauniilla ilmalla kun ei ollut sateen uhkaa, voitiin kahvihetkeä pitkittääkin. Mutta toista oli jos sade uhkasi. Silloin pyrittiin jouduttamaan työtä. Toisinaan se onnistui ja oli hyvä mieli kun ehdittiin. Toisinaan saatiin sade niskaan ja harmitti. Mutta minkäs sille voi.

Kun heinät olivat aikansa kuivuneet seipäillä, joskus täyden poudan ajan, toisinaan useammankin sateen saaneena, ne oli ajettava latoon. Ensin tietysti täytettiin navetanvintti, sitten ladot lähimmästä kauimpaan. Tosin Riihenpäkeen piti jättää tilaa viljoille. Kun meillä oli jo traktori, isä laittoi kahdet hevoskärryt junaksi traktorin perään. Vielä kun heinät koottiin hevosella, äiti oli sotkemassa kuormaa. Kuorma piti tiivistää niin, ettei ajettu vajaalla kuormalla. Niitä olisi pitänyt viedä paljon useampia ja näin työ olisi ollut hitaampaa. Nyt ”traktorijunalla" kootessa nuorempi veli ajoi ja minä olin sullomassa kuormaa. Olin jo niin iso, että pystyin siihen. Isä neuvoi, mistä piti sulloa tiiviimmäksi ja taakkoja sijoittaa niin, että kuorma täyttyi tasaisesti. Ja kun äitikin oli nostelemassa heiniä kuormaan, työ sujui joutuisasti. Heinänkorjuussa oli harvenninvieraita apuna. Pikkuveljestä oli tärkeää, että täytettiin ensin takimmainen kärry. Jos täytettiin ensin etummainen, hän ei nähnyt isän antamaa pysäytysmerkkiä, ja siitä tietysti seurasi huutoa. Oli paljon mukavampaa, kun ei tarvinnut kuulla komentamista, kun veli ei tahallaan ajanut huonosti. Heinähangolla annettu merkki riitti. Isä ajoi traktorin latoon ja alkoi kuorman purku. Isä ojenteli heinätaakkoja äidille pinkan päälle, josta äiti sijoitteli niitä tasaiseksi. Me hypimme pinkan päällä tarkoituksella tiivistää pinkkaa, jotta tila riittäisi. Tietysti ensimmäisten kuormien purku oli helppoa, kun sai pudotella tyhjälle lattialle. Puretun kuorman päälle isä heitti suolaa. Se säilöi heiniä, ja oli suolaa talvella lehmille. Suolauksen jälkeen ei enää menty ennen uutta kuormaa hyppimään heiniin. Sen verran suola kirveli korsien naarmuttamissa jaloissa.

Vielä piti koota tyhjät seipäät pellolta. Se oli isän ja nuoremman veljen työ. Veli ajoi traktoria ja isä nosteli seipäät. Kun oli kuljettaja, ei tarvinnut jatkuvasta nousta traktoriin ja taas alas.

Kun talvella heinät loppuivat navetanvintistä, piti hakea ladosta lisää. Se oli useimmiten minun ja isän tehtävä. Isä nosteli ladon pinkasta heiniä ja minä sulloin kuormaa. Kerran taas kuorma oli valmis, mutta olin vielä kuorman päällä. Isä sanoi, että ole siellä vaan, hän kääntää traktorin sisällä ladossa. Heinät olivat vähissä siinä ladossa, joten tilaa oli. Tilaa oli lattialla, mutta ei korkeudessa. Kattoparru oli uhkaavan lähellä, joten nousin sen päälle. Minä jäin parrun päälle, kun isä ajoi traktorin pois. Hirmu huudolla hän huomasi tilanteen ja ajoi kuorman takaisin parrun alle. Pudotusta oli niin paljon, ettei hyppäämistä voinut ajatellakaan. Kiipesin kuormaan ja siitä alas. Kun isä sai kuorman ulos, kiipesin takaisin kuormaan ja ajoimme kotiin.

Kovin montaa vuotta ei meillä enää pidetty lehmiä ja siihen jäivät heinätyöt lapsuuskodissa. Tosin eivät heinätyöt kohdaltani tyystin loppuneet. Jonkun kerran olin auttamassa appivanhempieni heinätöissä. Sitten Vehmaalle muutettuamme innostuin lampaista ja nehän tarvitsivat myös heiniä. Ensin alkuun kuivattiin seipäillä. Hevosvetoinen heinäharava oli, mutta se oli muutettu traktorivetoiseksi. Jotta karhe tulisi oikeaan paikkaan, piti haravan istuimelta laukaista vivusta. Ja kukahan sinne haravan päälle joutui, kun isäntä ajoi traktoria? Tähän en joutunut montaa kertaa. Ensin naapuri urakoi paalauskoneella, ja sitten hankittiin oma paalain.

Ovathan nuo heinätyöt muuttuneet. Ennen se oli rankkaa ja käsityövaltaista työtä, nyt jono koneita. Ennen joka talossa oli muutama lehmä, nyt lehmiä harvalla, mutta sitäkin isompia karjoja.

* *  
www-sivun toteutus: Sivutuuli Ky