Joku ulkopuolinen olisi varmasti ihmetellyt poikaa, joka illan hämärissä kulki joenrantaa. Päässä oli pipo, joka kupruili kummasti ja samanlaista liikettä näkyi rintamuksessa kesäpusakan alla. Tyytyväinen ilme osoitti, ettei kaverilla kuitenkaan mitään hätää ollut. Aikaisemmin sinä iltana oli vain ollut heikko rapusaalis ja poika oli lähtenyt kokemaan pyydyksiään viitsimättä kantaa pärekoria mukanaan. Lipoista olikin sitten yllättäen löytynyt saksiniekkoja eikä miehenalulla ollut muita keinoja kuin tunkea saaliinsa lakkiinsa ja puseronsa alle. Kaverit sitten auttoivat irrottamaan tukkaan takertuneita otuksia.

Laajoen laaksossa, Juvalla, Kivikylässä ja Ihalaisissa, ei ravustettu vaan krapustettiin. Näin ainakin tuota puuhaa nimitettiin 1950-luvun alkupuolella, jolloin moinen harrastus oli omalta kohdaltani virkeimmillään. Rapumerran olin kyllä nähnyt, mutta meidän, vähän toiselle kymmenelle ehtineitten poikien pyyntivälineenä oli krapulipo. Lippo-sanasta jätimme siis toisen peen pois. Jotenkin se näin sopi paremmin suuhumme. Minullakin oli parhaimmillaan kolmisenkymmentä lipoa, mikä tarkoitti sitä, että laskun tai kokemisen jälkeen sai kävellä pyydysrivin toiseen päähän ja aloittaa nostelun uudestaan.

Se krapulipo oli läpimitaltaan 30-40 -senttinen, pyöreän ja tukevahkon rautalankakehän sisään viritetty, hiukan pussimaiseksi jätetty verkko, jonka keskelle sidottiin syötiksi tavallisimmin pala kananlihaa. Kala kelpasi myös hyvin. Puheissa kehuttiin kissanlihan erinomaisuutta, mutta se taisi olla pelkkää legendaa. Minä käytin usein myös halpaa makkaraa. Se oli siistiä käsitellä ja kelpasi ravuille siinä kuin kanakin.

Lipon renkaasta nousi kolme kannatinnarua. Narujen yhtymäkohdassa oli koho, joka piti kannatinlangat erossa varsinaisesta verkosta. Kohosta ylöspäin lähti sitten nostonaru, jonka yläpäähän sidottiin noin viisitoistasenttinen puunappula. Nappula oli syytä vuolla vaaleasta puusta, niin että se veden pinnalla kelluessaan erottui hämärässäkin. Sekä verkon että kannatinlankojen materiaalina oli parasta paksuhko kalastajalanka. Nostonarun piti olla moninkertaista, koska nostettaessa siihen kohdistui suurin paine. Vielä yksi tärkeä väline oli ohut ja pitkä keppi, jolla lipot laskettiin paikoilleen ja nostettiin ylös. Kepin pää oli halkaistu niin, että sen sai pujotetuksi veden pinnalla kelluvan nostonappulan alle. Joku veisteli keppinsä rannan lepikosta, mutta me kävimme Anttilan Paavon kanssa varta vasten heidän koivumetsässään valikoimassa mahdollisimman pitkät ja kevyet koivunräipät.

Ei meillä kenelläkään ollut mahdollisuuksia ostaa lipojamme valmiina kaupasta. Muistelen ainakin Anttilan Paavon ja Tenhon Veijon löytäneen kotiaittojensa kätköistä vanhoja ja jo hylättyjä kalaverkkoja, joista he leikkelivät sopivia palasia rautalankakiekkojensa sisään. Minä pääsin alkuun muutamalla sedältäni jääneellä vanhalla lipolla. Kun kotonani hylättiin käytöstä vanhoja lakanoita, iskin silmäni niiden leveisiin pitseihin. Ompelemalla muutaman pitsinpalan rinnakkain sain aikaan jonkinlaisen rapuverkon. Kaverit niitä vähän naureskelivat, mutta sain minä niillä rapujakin. Isoäitini Hilma Laakso Karjalan Suojoelta kuuli ongelmastani ja punoi minulle oitis parikymmentä juuri sopivaa rapuverkkoa. En ollut tiennytkään, että hän oli niin taitava verkonkutoja. Myöhemmin vasta tajusin, että hänhän oli syntyisin Säkylästä Pyhäjärven rannalta.

Jokisivun parhaimpia rapupaikkoja olivat suvannot koskien alla ja yleensä kivikkoiset pohjat, jotka tarjosivat ravuille suojaisia koloja. Muutamat isännät eivät sietäneet rapupoikien liikkumista rannoillaan, koska me tietysti vähän tallasimme. He säästivät pyörtäneitään laidunmaiksi tai niittivät rannan heinikot peltoheinän jatkeeksi. Mieluisin paikkamme oli Maanpään pellon ahde Kivikylän kosken alla, siinä, missä pohjoisesta virtaava Kosk´oja laski vetensä Laajokeen. Pelto oli usein alkukesästä ollut lehmien laitumena, mutta kun lehmät eivät enää pystyneet ruohoa nyhtämään, Maanpään Eino toi laitumelle hevosensa. Hevosia piti vähän varoakin.

Eino oli hyvää pataa kanssamme ja kävi toisinaan juttelemassa entisaikojen mittavista rapusaaliista. Kerran hän innostui uimaan emmekä me siitä oikein tykänneet, vaikka Eino väittikin molskivansa ravut pyydyksiimme. Einon sisar Helmi – rauha hänelle - sen sijaan antoi meidän ymmärtää, ettemme olleet tervetulleita Maanpään maille. Hän oli hyvin erikoinen henkilö. Meillekään hän ei puhunut sanaakaan, liikuskeli vain maantiellä, jonka varteen olimme jättäneet polkupyörämme. Kun sitten illan hämärissä olimme kotiin lähdössä, huomasimme renkaat tyhjiksi. Kaiken lisäksi Helmi oli irrottanut venttiilit ja heitellyt ne ties minne. Joskus olimme jättäneet yömyöhällä korimme rantaan matalaan veteen, tosin huolellisesti peitettyinä ja kiviä painoina päällä. Kun sitten seuraavana iltana palasimme, näky oli tyrmistyttävä. Kaikki korit olivat kumollaan, ravut tiessään ja jonkun kori oli jopa lähtenyt virran vietäväksi. Arvasimme, kuka oli ollut asialla.

Rapupoikien yöunet jäivät usein vähäisiksi, mutta silti kotona komennettiin heinäpellolle. Se oli rankkaa aikaa. Joskus viikonvaihteissa, kun seuraavan päivän työt eivät olleet päälle painamassa, jäimme yöksi joelle. Mukana oli eväitä ja usein myös filtti, jonka sisään sai kääriytyä yön pimeimpinä tunteina. Ne olivat hienoja öitä. Kun ilta viileni, joesta alkoi nousta usvaa. Vesi tuntui käsin tunnusteltuna ja ilmaan verrattuna peräti lämpimältä, mikä houkutteli pienelle yöuinnille. Siihen aikaan Laajoen vesi oli vielä täysin uintikelpoista.

Opimme käsittelemään rapuja taitavasti. Kun selkäpanssariin tarttui peukalolla ja etusormella ja veti toisella kädellä altapäin päätä kohti, sai ravun vaarattomasti käteensä mittaamista varten. Mitan piti olla vähintään kymmenen senttiä otsapiikistä pyrstön kärkeen. Alamittaiset oli laskettava takaisin veteen. Tai niin, no, kyllähän niitä joskus kotona itse syötiin. Vatsapuolelta pystyi tunnistamaan naaras- ja urosravut erikseen. Ravun sai myös nukahtamaan, kun taivutti pyrstön koukkuun ja hieroi varovasti taitekohtaa. Oli meillä metkuja. Ison ravun saksien väliin sai huoletta pistää sormensa, kun sakset olivat jo niin käyrät, ettei keskellä juuri ollut puristusvoimaa. Teräviä kärkipiikkejä piti vain varoa. Joku yritti samaa temppua nuoremmalla ravulla mutta erehtyi. Niiden sakset ottivat kiinni keskeltäkin ja voimaa oli.

Vielä 1950-luvulla ravustus alkoi heinäkuun 15. päivänä, kun se nyt alkaa 21. päivä. Alkupäivinä ravuista sai parhaan hinnan, joten kiusaus ottaa vähän ennakkoa oli suuri. Elätyslaatikoita oli omissa jokirannoissa yhdellä ja toisella. Rikos on onneksi jo vanhentunut.

Lähetimme ravut pärekorissa Turkuun kello seitsemältä lähteneessä Kivikylän linja-autossa. Korissa piti olla vähintään parikymmentä rapistelijaa. Se oli erikoista kaupankäyntiä. Linja-auton takakopissa saattoi olla kymmenkuntakin koria, joihin sidotuissa lapuissa oli lähettäjän nimi ja rapujen kappalemäärä. Kun auto taas puoli yhden maissa palasi, kuljettaja palautti korit ja tilitti rahat. Hän itse otti vain olemattoman pienen korvauksen. Onneksemme Kivikylän linjalla oli mukavia kuljettajia, jotka ymmärsivät poikien harrastusta. Kaikkein mukavin kaverimme oli Jalmari ”Jallu” Virtamo, vanhahtavasta nimestään huolimatta nuori mies, joka antoi meidän ymmärtää tinkineensä parhaan hinnan hallin tai torin sisäänostajilta.

Pienetkin kesätienestit olivat toki pojille tärkeitä, mutta mieluisat yhdessäolot rannoilla ja saalistamisen jännitys olivat vielä tärkeämpiä.