Maanantaisin partio, tiistaisin baletti, keskiviikkoisin viulunsoitto, torstaisin jazztanssi, viikonloppuna yleisurheiluharjoitukset tai suunnistusta. Tältä näytti harrastuskalenteri pikkutyttönä. Kaikki harrastukset olivat itse valittuja ja mieleisiä ja niitä harrastettiin leikkimielellä. Harrastuksiin pääsi helposti ilman kyytiä kotoa kävellen, pyöräillen tai potkukelkkaillen.

Liisa Timosen balettikoulu aloitti toimintansa Mynämäessä ollessani ala-asteella ja oli mahtavaa päästä ammattilaisten opastukseen. Balettikoulun kevätjuhlassa saimme loistaa itse kukin tähtinä. Koreografian opettelemiseen meni monta viikkoa ja tärkeä osa esiintymistä oli puku, jonka ompelemisesta huolehti perhepäivähoitajani Ritva. Esiintymiset eivät rajoittuneet vain balettikoulun juhliin. Pääsimme myös muun muassa maatalouskoneita valmistaneen Jukon pikkujouluihin esittämään Joutsenlammen pieniä joutsenia tutu-hameissa ja höyhenpäähineessä. Vaikka pliét ja hypyt eivät aina menneet täydellisesti, esiintymisen ilo ja ylpeys oli suuri.

Partiolippukuntaa eli Mynämäen Maahisia veti legendaarinen Jarmo ”Jakke” Hyrsky. Omien sudenpentu- ja vartioaikojen parhaita muistoja ovat leirit Mynämäen seurakunnan leirikeskuksessa Kumiruonassa, jossa opimme partiotaitoja solmuista partion historiaan ja kokkaukseen. Kesäleireillä saunoimme ja uimme tuntitolkulla mutapohjaisessa matalassa Aarlahdessa. Talvella kokeilimme eräelämää selviytymällä yöstä puolijoukkueteltassa ja kun kipinämikkovuorolainen oli nukahtanut, heräsimme aamulla hytisten ohuista makuupusseistamme. Leirin mieleenpainuvin hetki oli aina iltanuotio, joissa lauloimme ”Meil on metsässä nuotiopiiri, siellä kuusten kuiske soi…” ja joka huipentui Jaken kertomaan jännittävään tarinaan. Leireiltä tulimme aina hyvin väsyneinä kotiin, pitihän virallisen ohjelman päätteeksi leikkiä taskulampuilla viestitellen poikien puolelle ja höpötellä kavereiden kanssa.

Teini-iässä harrastusinto hieman laantui, mutta uusia ajanviettotapoja löytyi, kuten nuokkari eli palokunnan alakerrassa sijainnut nuorisotalo. Siellä yritin opetella pelaamaan biljardia ja tutustua musiikkiin. Muut nuokkarilla kävijät kyllästyivät kuuntelemaan meitä tyttöjä hoilattuamme 20 kertaa illan aikana

”Tell me lies, tell me sweet little lies,
oh, no, no you can’t disguise,
tell me lies, tell me sweet little lies”,

kun soitimme tyttöjen kanssa Fleetwood Macin levyn puhki. Koska Myniksessä ei ollut tanssipaikkoja, kävimme kuuntelemassa idoleitamme Bogart Companyn Ressu Redfordia ja Dingon Nipaa livenä Yläneen Valasrannalla tai Vinkkilässä kivipestyissä farkuissamme, College -paidoissamme ja Conversen tennareissa neonvärihuiveja heiluttaen.

Yksi teinitytön mieluisimpia ajanvietteitä jo 80-luvulla oli shoppailu ja viikkoraha ei riittänyt uusien pikeepaitojen ostoon. Työkokemusta piti alkaa kerätä, joten ryhdyin kesätöiden hakuun. 14-vuotiaana pääsin Keskitalon puutarhaan Korvensuuhun keräämään tomaatteja. Hautausmaan työpaikat olivat haluttuja: sai olla ulkoilmassa ja monet kaveritkin olivat samassa työpaikassa. Hautausmaalla opin ajamaan ruohonleikkuria ja se oli käytävien haravointia ja rikkaruohojen kitkemistä mieluisampaa hommaa. Monet kesälomat, viikonloput ja juhlapyhät huolehdin vanhainkodin vuodeosaston siisteydestä laitosapulaisena. Arvostus kaikenlaista työtä kohtaan muodostui ja oli hienoa, että kotikunnasta löytyi monenlaista työtä nuorellekin.

”Tää ystävyys ei raukene, vaan kestää ainiaan. On suuri silloin riemumme, kun jälleen kohdataan” hoilaamme yhteislauluna tavatessamme mynisjengin kanssa rapujuhlissa ja silloin muistellaan hauskoja yhteisiä hetkiä Myniksessä.