Wirmo-Seura
logo Etusivulle
*A *B  
Tapahtumat
ma 8.4. 11:00 – 13:00 Päivystys
<Martti Martelius
------
ma 15.4. 11:00 – 13:00 Päivystys
<Marja Virpi
------
ma 22.4. 11:00 – 13:00 Päivystys
<Juhani Heino
------
ma 29.4. 11:00 – 13:00 Päivystys
<Pentti Astala
------
* *  
* *  
* *  
* *  
Rahoittajat-kuvakimara
* *  
* *  
VIERASKYNÄ
Kisalla kouluun ja Jaguarilla jatkoon
julk. 26.4.2013

Järvenkallion mäen päällä, vanhan kasitien varressa seisoi vankka kilometritolppa, joka näytti matkaa Raumalle 61 kilometriä ja Turkuun 37. Nykyään Turun ja Rauman väli on oiennut 91 kilometriksi. Seuraava pylväs koulumatkallamme Kivikylästä Mynämäen kirkolle oli Saistolan mutkaisen mäen jälkeisellä peltoaukealla. Koulukaverieni Pietilän Pertin ja Rantasen Olavin kanssa meillä oli joskus tapana panna pystyyn pieni kisa, jos oli kuiva keli ja mieluimmin vielä takatuuli. Survaisimme polkupyörämme mäkeen ja kokeilimme, kenen pyörä polkematta kulkisi pisimmälle. Jos tiukalle meni, oli loppumetrit yritettävä saada vaikka väkisin, etupyörää vemputtamalla. Pertti pääsi joskus lähes koko kilometrin ja voitti useimmiten. Hänellä oli tuohon aikaan vielä harvinainen ja poikien keskuudessa suuresti arvostettu ruotsalainen Crescent. Rantasen Olavin Pyrkijä vei tavallisesti hopeatilan, mutta minun käytössäni ollut äidin vanha Kisa ei tuossa kisassa oikein pärjännyt. Kisa oli kyllä kevyt polkea ja pienen välityksensä ansiosta se nousi mäetkin suhteellisen ketterästi.

Olin aloittanut Mynämäen Yhteiskoulussa syyskuussa 1949. Kymmenen kilometrin koulumatkaani varten olin saanut käyttööni äitini jo hylkäämän polkupyörän, jota isä oli vähän korjaillut. Vaikka muillakaan ei sen kummempia ajopelejä ollut eikä kaikilla minkäänlaista pyörää, häpesin tuota naisten pyörää. Sen tavaratelinekin oli surkean vanhanaikainen. Takahollaria ei ollut lainkaan, vaan kokoontaitettava tavarateline oli etupyörän päällä. Siihen sain sitten sitoa koululaukukseni hankitun pienen pahvisen matkalaukun, jossa kirjani kolisivat kuoppaisella soratiellä.

Olin ainoa Ihalaisten kansakoulusta tuona vuonna opintielle lähtenyt ja jouduin kulkemaan koulumatkani alkuun yksin. Seuraavana vuonna seuranani olivat sitten jo mainitsemani Pietilän Pertti ja Rantasen Olavi sekä Turusta Juvan kylään muuttanut serkkuni Heikki Heino. Jostain syystä äitini suosi noita yksinäisiäkin pyörämatkojani. Sain käyttööni rahan linja-automatkaa varten, mutta jos menisin pyörällä, saisin samalla rahalla ostaa osuusteurastamon myymälästä palan makkaraa. Olen makkarasta aina pitänyt ja koulutuntien jälkeen oli jo nälkäkin, niin että se vaihtoehto usein houkutteli. Vaikka en sitä silloin tajunnutkaan, pyöräily oli varmasti hyvää vastapainoa koulussa istumiselle.

Kivikylästä kulki siihen aikaan yksi linja-autovuoro päivässä. Se lähti aamulla seitsemältä ja oli paluumatkallaan kirkolla taas joskus puoli neljän aikaan iltapäivällä. Nuo vuorot eivät kovin hyvin sopineet lukujärjestykseemme, mutta onneksi kouluun oli järjestetty pitkämatkalaisia varten pieni huone, jonne vahtimestari Järvinen päästi meidät jo tunteja ennen koulun alkua lämpimään ja läksyjämme tekemään. Yksi vaihtoehto oli jättää pyöränsä Kivikylän tienhaaraan ja jatkaa siitä Laitilan tai Rauman linja-autoilla eteenpäin. Nekin tulivat tutuiksi.

Maskun Auto Oy liikennöi Kivikylästä lähes samalla aikataululla kuin isoisäni Artturi ja isäni vanhempi veli Hannes olivat ajaneet Graham Brothersillaan 1930-luvun alussa. Nyt ekaluokkani aikana Kivikylän linjalla oli Studebaker-merkkinen linja-auto. Se oli valmistunut juuri ennen talvisotaa. Koulupojan mielestä sillä oli erittäin mukava matkustaa ja siinä oli hyvä nahkapenkkien ja bensiinin haju.

Kivikylän tietä yritettiin talvisin aurata neljän hevosen vetämällä puisella auralla. Tulos oli varsin kehno. Tuiskun jälkeisenä aamuna matka linja-autolla olikin täyttä seikkailua. Auton valoissa näkyivät vain yhdet jäljet, polkupyörän jälki ja niiden vieressä pyörää työntäneen miehen saappaan sijat. Postinkantaja Eino Tuomola siinä oli uskollisesti lähtenyt tarpomaan kirkonkylän postitoimistoon.

Kun tiellä näkyi kinos, Studebakerin kuljettaja Teuvo Kuusela pyrki ottamaan vauhtia. Joskus päästiin läpi mutta yhtä usein juututtiin kinokseen. Auton varustukseen kuului useita lapioita ja kirves. Miespuoliset matkustajat joutuivat lapiohommiin ja lähimetsästä katkottiin näreitä pyörien alle. Pahinta oli, jos auto liukui ojaan. Silloin jouduttiin toisinaan hakemaan taloista hevosia vetoapuun. Joskus kävi niinkin, että jouduin koulussa pyytelemään anteeksi, kun myöhästyin yhdeksän aikaan alkaneelta tunnilta. Kirkonkyläläisen opettajan oli vaikea uskoa, että kymmenen kilometrin matkani oli kestänyt yli kaksi tuntia.

Pietilän Kainolla, Pertin isällä, oli kuorma-auto, englantilainen Ford Sussex. Siinä eivät takapyörät olleet rinnakkain vaan peräkkäin, kahdella akselilla. Tällainen auto kulki aika hyvin lumessakin, mutta oli varmaan konstikas ohjattava, kun rattikin oli oikealla. Sussexin kuljettajana oli tätini mies, Uudentalon Paavo. Autossa oli pitkä lava ja sillä ajettiin maitotonkkia meijeriin. Pääsimme Pertin kanssa usein tämänkin auton kyytiin, jos vain aikataulu sopi koulun lukujärjestykseen. Auto kierteli kannuja kooten monet mutkat aina Luhdanperää myöten. Kauniilla ilmalla matkustimme mieluusti lavalla ja auttelimme hanttimiehenä toiminutta Vuorion Penttiä hommissaan. Poliisit eivät kyllä suhtautuneet suosiolla, jos lavalla oli muita matkustajia kuin auton oma apumies.

Talven mittaan kävimme koulussa jonkun kerran jopa potkukelkalla. Yleensä pyrimme tekemään matkamme polkupyörillä säillä kuin säillä. Joskus päivän mittaan yllätti sade, johon emme olleet osanneet aamulla sadetakein varautua. Vaikka etsimme pahimpien kuurojen aikaan suojaa kuusten oksien alta tai tienvarren ladoista, pääsimme kotiin usein läpimärkinä. Joskus talvella paarustimme lumisohjossa, mutta pahinta oli kuitenkin liukkaus. Monet kymmenet kerrat olen minäkin pahoilla kaljamilla ajanut nurin. Nuorena eivät onneksi luut särkyneet, mutta lonkat ja kyynärpäät olivat usein kipeinä.

Karjalan Haankylässä asuneella serkullani Salosen Antilla oli tamperelaisen Kone ja Terä Oy:n valmistama Jaguar-polkupyörä. ”Ketterästi polkee faari, faarilla on Jaguaari”, pyörää mainostettiin. Tykästyin Jaguariin oitis ja aloin vaatia sellaista itsellenikin. Lopulta isä antoi periksi, vaikka Jaguar olikin muita vaihtoehtoja kalliimpi. Sain uuden pyörän mennessäni kolmannelle luokalle. Olin onnessani ja kirjoitin polkupyörästäni jopa kouluaineen, josta Liisa ”Pasi” Paasio antoi peräti yhdeksikön. Enää ei tarvinnut pyöräänsä hävetä. Aika ajoin pärjäsin niissä Järvenkallion kisoissakin jopa kavereita paremmin.

* *  
www-sivun toteutus: Sivutuuli Ky