Tuskinpa moni Mynämäen Kivikylän nykyisistä asukkaista tietää, että 1930-luvulla harjoitettiin aivan keskellä kylää turkistarhausta 6-7 vuoden ajan. Hanke oli lähinnä Heinon veljeksistä vanhimman, Hanneksen, toimena. Kettujen pitämistä harrastettiin maanviljelyn, kaupanpidon ja linja-autoliikenteen sivutoimena. Myös linja-autoliikenne oli Hanneksen hoitamaa. Veljeksistä keskimmäinen oli isäni Aulis ja nuorin oli Erkki. Isä keskittyi lähinnä maanviljelyyn ja Erkki kaupanpitoon, mutta veljesten kaikki hommat menivät aika lailla ristiin. Poikien isä Artturi, isoisäni, oli senaikaisten nimikkeiden mukaisesti lähinnä maakauppias.

Kettutarha oli neliönmuotoinen, korkealla lauta-aidalla eristetty alue, josta muistona ovat edelleen pystyssä aidan pitkät kivitolpat. Se sijaitsee veljeni Jyrkin ja vaimonsa Hannelen nykyään omistamalla tilalla. Tarhan aidat urakoi aikoinaan Santeri Lehti Juvan kylästä. Hän oli yleensä mestarina, jos Heinoilla jotakin rakennettiin.

Kivikylän Kettula –nimellä toimineesta turkistarhasta on varsin vähän kirjallista materiaalia. Vanhin kirjaus on marraskuulta 1930, jolloin Mynämäen Säästöpankista oli otettu 12 000 markan laina, nykyrahassa noin 4 100 euroa. Eurohinnan olen laskenut sekä tilastokeskuksen että Nordean rahanarvon ostovoimakertoimella. Frans Katunpäältä (Koivulan Fransilta) ostettiin aitaa varten 46 kivipylvästä 15 markan kappalehintaan. Se taas tekee runsaat viisi euroa kappaleelta. Lähellekään siihen hintaan niitä ei nykypäivänä saisi. Maapohjaa tasattiin ajamalla Vihtori Latvan ”nummesta” 53 hevoskuormaa soraa.

Ensimmäiset ketut hankittiin Ahvenanmaalta Vårdö Pälsdjur AB:lta. Erikoinen hankintapaikka ansaitsee selityksen. Kettulan hankkeessa oli nimittäin alkuun mukana turkulainen Martti Männistö, isoisäni Artturin hyvä liiketuttu Maakauppiaitten Osakeyhtiöstä. Männistön rouva oli ahvenanmaalainen.

Poiketaan välillä hieman asiasta. Männistöstä tuli nimittäin myöhemmin Kesko Oy:n Turun konttorin johtaja ja tapasinkin hänet hoitaessani kauppaliikettämme 1950-luvun lopulla. Olen käynyt heillä jopa kotona, sillä Männistön tytär Eila oli luokkatoverini Turun Suomalaisessa Yhteiskoulussa. Pieniä ovat ympyrät! Eila piti täysin mahdollisena, että isänsä olisi ollut Kettulassa jopa osakkaana. No, Männistön rouva oli kotoisin Vårdöstä ja järjesti yhteydet. Olisipa mielenkiintoista tietää, millä keinolla ketut tuotiin Mynämäkeen. Veikkaanpa, että eläimet matkustivat ensin jollakin saaristolaivalla Turkuun ja Heinon linja-auto haki ne sitten Aurajoelta. 

Vårdöstä saatiin myös kettujen koppien piirustukset. Selitykset tosin olivat ruotsinkielisiä, mutta joku, ehkäpä juuri Männistö, oli niitä suomentanut tärkeimmiltä osilta. Kopit rakensi Arvo Lehtilä.

Joulukuussa 1931 Santeri Lehtille maksettiin näkötornin rakentamisesta. Torni, joka myöhemmin on purettu, tehtiin navetan päätyyn. Sieltä saattoi tarkkailla holhokkien toimia varsinkin poikimisaikaan, jolloin ne olivat herkkiä häiriöille. Saattoivat häirittyinä jopa syödä pentunsa.

Ketut sairastelivat paljon. Isäni arveli, että Ahvenanmaalta oli myyty heikkoja yksilöitä. Hannes oli itse ollut paikalla valitsemassa, mutta oli tietysti täysin ammattitaidoton, mitä myyjä saattoi käyttää hyväkseen. Sairastuneita eläimiä käytettiin tutkittavana muun muassa turkulaisella eläinlääkäri Nybergillä ja paikalla Kivikylässä kävi myös mynämäkeläinen itseoppinut ”eläinlääkäri” Kaseva. Turkuun sairastuneet ketut vietiin puulaatikossa linja-autossa. Sairastelujen syynä oli varmasti myös yksipuolinen ravinto, kirjanpidon mukaan alkuun pelkkä liha. Myöhemmin on kuitenkin hankittu myös munia, maitoa, kanaa, kalaa ja maksaa. Onpa muistiin merkitty jonkun ”asiantuntijan” neuvo, jonka mukaan ketuille pitäisi hankkia valaanlihaa!

Sairastuneitten kettujen kuljettamistapakin kertoi, että eläimiä oli korkeintaan muutamia kymmeniä, tuskin edes sataa. Ketuilla olivat jopa nimet. Vårdöstä tuotuja kantayksilöitä olivat Lisa, Ulrik, Zandra, Runar ja Yrsa. Kivikylässä syntyneillä olivat sitten jo suomalaisemmat nimet, sellaiset kuin Palla, Epo, Nanna, Piski, Nella ja Esa.

Hannes Heino irtaantui kotoa vuonna 1933 ja muutti kauppiaaksi Vampulaan. Kettujen tarhausta yritettiin kuitenkin jatkaa. Isoisäni Artturi kuoli 1935, ja Kivikylän Kettulan varsinainen kirjanpito päättyy vuoteen 1936. Seuraavan vuoden joulukuussa on Uudessa Aurassa julkaistu ilmoitus, jossa tarjotaan kettuja myytäväksi.

Huhtikuussa 1939 on Kettulan rautalankaverkkoja myyty Santeri Kitolalle, Oskari Virtaselle (Hyntlän Oskari) ja Jalmari Viitaselle ilmeisesti kananverkoiksi. Vuodelta 1942 löytyy merkintä yhden kopin myymisestä Oskarille koirankopiksi.

Kettutarhaa hyödynnettiin vielä vuonna 1945 tarhaamalla kaneja, joiden nahoille oli kysyntää. Sodan jälkeisenä pula-aikana kaikki turkikset kelpasivat. Kanit lisääntyivät nopeasti mutta olivat hyviä kaivautujia ja pyrkivät karkailemaan.

Kanien nahkoja valmistutettiin myös omaan käyttöön ja niitä säilytettiin vaatekomerossa, jonne myös tuhmat lapset pantiin pimeään miettimään tekojaan. Jouduin taas kerran ”vankilaan” ja uhkasin repiä kaninnahat, jos minua ei päästetä pois. Kun ei päästetty, revin yhden nahan kostoksi. Asia varmaan huomattiin niin myöhään, että kaninnahat olivat jo pois muodista. En ainakaan muista asiasta seuranneen sen kummempaa.

Kivikylän Kettula oli tuottanut tappiota jokaisena toimintavuotenaan. Ehkä olikin kyläkunnalle onneksi, ettei tarhaus onnistunut, se kun olisi laajentuessaan tuottanut melkoisia hajuongelmia. Ja kettutyttöjenkin vierailuilta säästyttiin.