Olen siirtolaisperheen lapsi,sillä vanhempani Irja ja Nikolai asettuivat tälle seudulle ja tälle paikkakunnalle sotien jälkeen oman kotinsa ja kotiseutunsa pakon edessä jättäneinä, epävarmoin mielin,vieraina. Itselleni tämä on aina ollut kotiseutua, heille uusi koti. Tämä paikkakunta tarjosi vanhemmilleni työtä ja meille jälkikasvulle monet mahdollisuudet käydä koulua ja harrastaa.

Voisinko olla kotonani jossain muualla? Pohdin ja vastaan, että kyllä ainakin väliaikaisesti ja taas palata. Tuttuus on turvaa. Käden heilautus aamuisella työmatkalla samalla aikataululla kulkevalta työmatkalaiselta sylkäyttää sydäntä ja iloiset tervehdykset saavat tuntemaan olon kotoisaksi. Tällaiset asiat ovat mielestäni tärkeitä, jopa elinehtoja.

Olen juurtunut tähän seutuun niin koulunkäynnin kuin työnkin kautta. Neljätoistavuotiaana oppikoululaisena vuonna 1968 huomasin marraskuun 27. päivän Vakka-Suomen Sanomissa ilmoituksen, että Mynämäen Osuuskauppa Apajaan haetaan harjoittelijoita ja jouluapulaisia. Oman rahan ansaitseminen ja kiinnostus työntekoon antoivat rohkeuden noudattaa ilmoituksen ohjetta ja mennä tavaratalopäällikkö Arvo Kirvesojan puheille ja esittäytymään työnhakijaksi. Sain jouluapulaisen paikan, siitä seurasi, että seuraavat seitsemän joulu-ja kesälomaa olivat turvatut työn kannalta Apajan eri osastoilla työskennellessäni.

Ensimmäisenä jouluna ahersin tekstiiliosastolla, jossa osastonhoitajana toimi Taimi Järvinen. Rauhallisesti ja ystävällisesti hän jaksoi kaiken kiireen keskellä opastaa meitä työhön totuttelevia nuoria. Oli tunnettava kankaat, langat, asusteet niin naisille, miehille kuin lapsillekin. Tehtävämme oli  palvella jokaista asiakasta henkilökohtaisesti kaikissa valinnoissa ja useimmista tehdyistä ostoksista joulun aikaan käärimme kauniit joululahjapaketit. Myöhemmässä vaiheessa työskentelin jalkineosastolla, jossa sain Annikki Lehtoselta ohjeita ja evästystä asiakaspalveluun. Opin, miten kiireestä selvitään yhteisvoimin.

Voin vieläkin palauttaa mieleeni tavaratalon jouluisen tunnelman, kauniiksi somistetun myymälän ja houkuttelevat näyteikkunat sekä tavaratalossa rauhallisena soivan joulumusiikin, joka silloin oli jotain aivan uutta. Jouluaaton kello kahdentoista hetki oli jotenkin aivan erityinen. Tavaratalon ovet suljettiin ja joulurauhan julistuksen jälkeen kaikki yhdessä lähdimme koteihimme joulun viettoon tyytyväisinä yhdessä tehdystä työstä.

Lukiovuosina meillä musiikista kiinnostuneilla nuorilla oli mahdollisuus saada korkeatasoista taideopetusta omalla paikkakunnalla, sillä Turun Kansankonservatorion sivutoimikeskus avasi ovensa Keskuskoulun tiloissa. Innostavan ja ammattitaitoisen laulunopettajan tunneilla sain opastusta laulamisen oppeihin. Tunnen olevani etuoikeutettu saatuani nauttia tällaisesta opetuksesta kotiseudullani. Uskon, että taiteesta kiinnostuneet nuoret innostuisivat tänäkin päivänä ,mikäli heille tarjoutuisi vastaava tilaisuus omalla paikkakunnalla.

Ammattia en laulamisesta kuitenkaan itselleni tohtinut hankkia, se jäi rakkaaksi harrastukseksi, joka on seurannut minua kaikissa elämän vaiheissa. Onneksi olen saanut hyödyntää lauluopintojani jo yli 20 vuodenajan Mynämäen kirkkokuorossa innovatiivisen ja taitavan kuoronjohtajan kanttori Sinikka Rikkilän johdolla. Hän on monipuolisena musiikin ammattilaisena luotsannut meitä kuorolaisia moniin unohtumattomiin esiintymisiin, levytyksiin ja kirkkodraaman upeaan maailmaan.

Voiko ihminen kotiseudultaan enempää vaatia ja odottaa, kun tähän vielä lisätään toinen ensimmäistä paljon pidempi työrupeama kotipaikkakunnalla. Työni Mynämäen kunnan opetustoimessa alkoi talvella 1984, kun kylmänä helmikuun aamuna äitiyslomani päätyttyä vein  tyttäreni kolmivuotiaan Outin ja 9 kk:n ikäisen, vielä vauvalta tuoksuvan Ainon hoitoon ja aloitin 1-2-luokan opettajan Huolin koululla. Koulu oli juuri peruskorjattu ja saanut uuden ilmeen kaksiopettajaisena kouluna. Nyt kun työvuosia on tässä opinahjossa 30 täynnä voin vain iloita ja kiittää kuluneesta ajasta ja tämän hetken työtilanteesta hyvin läheisiksi tulleista oppilaista ja työtovereista. Mietin miten monen perheen kanssa olen saanut jakaa lapsen koulun aloituksen, sen mukanaan tuoman jännityksen ja haikeuden. Riemuita edistymisen ensiaskeleista ja välillä taas  miettiä miten kiperät tilanteet yhdessä ratkaistaan. Tänäkin keväänä uudet koulutulokkaat kävivät tutustumassa tulevaan opinahjoonsa. Jälleen kerran jään innolla odottamaan uutta syksyä.

Työuraani on vielä jäljellä, tosin melko rajallinen aika. Nyt tulevia vuosia ajatellessani uskon täältä Mynämäeltä löytyvän monia mahdollisuuksia virikkeelliseen vanhenemiseen ja mielekkäitä toimintamuotoja yhdessä harrastamiseen. Tapaan lähes päivittäin erilaisissa harrastuksissa käyviä virkeitä ja innokkaita eläkeikäisiä, joiden esimerkkiä aioin seurata, sitten kun työurani päättyy ja alkaa uusi aika.

Kiitokset kotiseudulle ja täällä vaikuttaville ihmisille.