Vakka-Suomen Sanomat julkaisi vuoden 2011 lopussa muistikuviani Ruusulevin Iitasta, tummiin pukeutuneesta naisesta, jonka usein näin kulkemassa Jokisivulla 1940- ja 1950-luvuilla. Hän käveli hieman kylkimyyryä, väisteli vastaantulijoita ja jupisi jotakin kulkiessaan. Mynämäen kirkollekin asti hän käveli koko tuon kymmenen kilometrin matkan välttämättömiä asioitaan hoitaessaan eikä juuri suostunut autoon nousemaan. Iita asui Kivikylässä harmaassa töllissään Käänteentieltä Heikeläntielle johtavan retken varrella. Entinen puutarha on nykyään ryteikköä, täysin ummessa, ja vain mökin sijainnin tietävä voi löytää tulisijan kohdalta pienen kivikasan ja ikkunalasin sirpaleita.

Moni on aprikoinut, kuka oikeastaan oli tuo yksinäinen hahmo. Mistä tuli kyläläisten käyttämä nimitys Ruusulevi? Tietoni Iitasta ja hänen taustastaan ovat sittemmin täsmentyneet pääasiassa sukututkija Kyösti Piispan suorittamien selvitysten ansiosta.

Iitan alkuperäinen nimi oli Ida Maria Rosenlöf. Hän oli syntynyt seppä Rosenlöfin perheeseen Kivikylässä 29.11.1885. Iitalla oli 1915 syntynyt poika Kustaa Holger. Kalevalan satavuotisjuhlavuonna 1935 satatuhatta suomalaista muutti vieraskielisen sukunimensä suomalaiseksi. Silloin Ida ja Holger Rosenlöfistä tuli Laitavuori. Muiden muassa myös Juvan mylläri August Vidberg perheineen muutti nimensä Laajavuoreksi ja Ihalaisten karamelli- ja limsakauppias Amanda Saksén Palstoksi.

Ida Laitavuoren isoisä oli Karjala Tl:n Salavaisten Anttilan talon isäntä Mikko Mikonpoika Rosenlöf (syntynyt 1809) ja isoäiti Maria (Maja) Johanintytär (syntynyt 1819). Jostakin syystä Mikko Mikonpoika luopui Anttilan isännyydestä 1860-luvun alkupuolella.

Mikolla ja Marialla oli poika Matts (Matti) Rosenlöf, syntynyt 1841. Hänestä tuli Ida Marian, siis Ruusulevin Iitan, isä. Parinkymmenen vuoden ikäisenä Matti Rosenlöf muutti Turkuun sepän oppiin. Hän palasi Salavaisiin 1862 pitäjän sepän nimityksen saaneena. Nimitys oikeutti harjoittamaan sepän ammattia. Elettiin vielä ammattikuntalaitoksen aikaa.

Matti Rosenlöf muutti sitten Salavaisten Anttilastavuonna 1870 Mynämäen Kivikylään Pietilän talon mäkitupalaiseksi ja alkoi harjoittaa sepän ammattia. Kyläläistiedon mukaan Rosenlöfin paja oli ollut mökin vieressä sillä paikalla, mihin Iitan naapuri Viitasen Jalmari sittemmin rakensi navettansa. Tammikuussa 1874 vihittiin Mynämäen pappilassa ”pitäjän seppä, nuori mies Matts Rosenlöf ja itsellisihminen Sofia Wilhelmina Gustaantytär Grön, molemmat Kivikylän kylästä Mynämäen emäseurakunnasta. Kaikkinaisen esteettömyyden todisti Kivikylän Heikelän isäntä Mikkel Randen. Vihkimisen suoritti Gust. Lönnmark”. Sofia oli syntynyt vuonna 1850 Karjala Tl:n Lemmillä. Matts kuoli vuonna 1905 ja Sofia vuonna 1922. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Sofian äiti Maria Gabrielintytär oli omaa sukua Mannila, syntynyt Kivikylän Mannilassa. Mannila (Manni) oli Kivikylän mahtitaloja, yksi kylän vanhimmista Kitolan, Heikelän ja Sepän ohella. Iitan isä Matti ja äidinäiti Maria olivat siis syntyisin ”taloisista taloista”, mutta Rosenlöfien mäkitupa, se Iitan tölli, oli tosi pieni ja vaatimaton.

Seppä Matilla ja puolisollaan Sofialla oli viisi poikaa ja neljä tytärtä joten siinä mäkituvassa on ollut ahdasta, vaikka muutamat lapsista kuolivatkin jo pieninä. Ida Maria oli sieltä nuorimmasta päästä. Iita kuoli 74-vuotiaana 30.3.1960 samassa mökissä, missä oli syntynytkin. Iita oli hyvin erikoinen henkilö, joten iäkkäämmillä kyläläisillä on hänestä monenlaisia muistikuvia ja tarinoita. Suhde naapuriin Jalmari Viitaseen oli lähes vainoharhainen. Iita kuljeskeli taloissa ja mökeissä moittimassa Jallua, jota hän nimitti Viitasen koijariksi. Jalmarin vaimo Elli oli Pietilän talon tytär ja myös Viitasen tontti oli entistä Pietilän maata. Oliko Iitan tonttikin ehkä Ellin perintömaata? Rajakiistoista lienee ollut alun perin kysymys.

Kotini pihalta oli näköyhteys sekä Viitaselle että Iitan mökille. Kun Iita tuli meille, hän pysähtyi seisomaan ovensuuhun, vaikka penkkiäkin olisi ollut. Tuskin hän edes päivää toivotti, kun jo alkoi silmät ummessa puhua. Sitä oli pakko kuunnella, sillä Iita oli kuuro eikä hän vastaväitteitä tai kysymyksiä kuullut. Haukuista saivat osansa niin paikalliset ihmiset kuin valtakunnan päättäjätkin, mutta takuuvarmasti oman osuutensa sai Viitasen Jalmari. Koijari oli taas viskellyt kiviä seiniin ja käynyt repimässä istutuksia puutarhassa tai tehnyt muuta ilkeyttä. Paineensa purettuaan Iita sanoi äkkiä hyvästi ja häipyi. Jos oli ollut leipomispäivä, hänellä ehkä oli kainalossaan äitini mukaan työntämä lämmin leipä.

Mitään näyttöä kiusaamisista ei ollut, mutta Iitan puheet saivat jotkut epäilemään. Olihan se Viitanen sellainen veijari, ettei siitä saanut selvää. Omat vanhempani arvelivat, että metsän eläimet mellastivat Iitan puutarhassa ja ehkä ohi kulkevat kakarat saattoivat viskoa kiviä seiniin, jos nämä jutut nyt sitten ylipäänsä olivat totta.

Iita oli linnoittanut metsäisen tonttinsa kasaamalla riukuaidan päälle lisäkorkeutta irtonaisista oksista, kräkeistä, kuten Kivikylässä sanottiin. Veräjä oli sidottu tiukasti kiinni. Ulko-oveensa Iita oli naulannut kymmeniä lappusia, jotka olivat pelkkiä Viitasen Jalmariin kohdistuneita herjoja ja uhkauksia. Me pikkupojat hiivimme joskus metsän kautta tähän jännittävään puutarhaan ja kävimme Iitan ukaaseja lukemassa.

Oli Iitalla toinenkin puoli. Joskus kesällä hänen puutarhassaan järjestettiin seuroja. Veisattiin virsiä ja oli oikein pappi puhumassa. Silloin oli laput ovesta siivottu, portti oli auki ja pienessä pirtissäkin sai piipahtaa.