Anne-Maj Piispa, luokkatoverini Mynämäen Yhteiskoulusta vuosilta 1949-1954 muisteli hiljattain kouluaikojaan ja mainitsi siinä yhteydessä ensimmäisen matematiikan opettajamme Eino Ukkosen. Nimi sai säilömuistini virkistymään, ja minäkin rupesin tapailemaan opettajistani omia hyvin subjektiivisia näkemyksiäni.

Ensimmäisellä luokalla ollessamme Mynämäen Yhteiskoulussa oli vain seitsemän opettajaa. Kun heistä puhuttiin, piti käyttää oppiarvoa nimen edessä. Oli siis rehtori Paasio, maisterit Alanen, Laine ja Ukkonen, opettaja Paatere (myöhemmin Ruolahti), pastori Vähäpassi ja kapteeni Vanamo. Matematiikkaa opetti tosiaan Eino Ukkonen – etunimen olinkin jo unohtanut. Hän oli tiukkailmeinen opettaja, jonka erikoisharrastuksena oli laiskanläksyläisten kerääminen. Kun joku kärähti tekemättömistä kotitehtävistä, Ukkonen alkoi metsästää tälle kaveria. ”Ehkä me saamme koko trionkin kasaan?” Muistaakseni ennätys oli puoli tusinaa laiskalle jääviä.

Ukkosta seurasi matematiikan opettajana Saima Arjus, ilmeisesti opettajan hommiin epäpätevä. Oppilaitten mielijuttuja olikin, kuinka luokkaa paria meitä ylempänä ollut Seppo Hyyrö Raimelasta oli joutunut opastamaan liitutaululla algebran malliratkaisua tekevää Arjusta. ”Opettaja! Ei se noin mene. Jos noin tehdään, ei päästä tulokseen. Pitää tehdä näin ...” Hyyrö olikin poikkeuksellisen älykäs. Hän antoi yksityistunteja ylempiluokkalaisillekin sekä matematiikassa että kielissä. Ilmankos Hyyröstä tulikin tohtori ja matematiikan professori Oulun yliopistoon vuosiksi 1968-1970 ja sen jälkeen Tampereen yliopistoon. Arjus muuten opetti algebran ja geometrian lisäksi myös kirjanpitoa, mistä minulle oli aikanaan hyötyä jatko-opiskelussani. Hallitsin jo alkeet.

Arjuksen jälkeen saimme matematiikkaan nuoren, innostuneen ja pätevän opettajan Lasse Svedströmin, josta myöhemmin tuli koulun rehtori. Lasse puhalsi pölyt myös kemian ja fysiikan luokan havainto- ja koelaitteistoista. Niitä ei ollut käytetty vuosiin. Erästä kemian koetta tehdessämme meillä olivat käytössä spriilamput. Äkkiä tuli meni viallisen lampun sisään. Onneksi Lasse huomasi tilanteen, sieppasi salamannopeasti jonkun peitteen, painoi sen palavan lampun päälle ja murskasi lampun. Pöydän pinta siinä vähän kärähti ja ehkä Lassen hihansuut, mutta seuraukset olisivat olleet tuhoisat, jos lasinen lamppu olisi oppilaitten keskellä ehtinyt räjähtää.

Fysiikan tunnilla laskimme koulutalomme ja kirkon korkeuden maanpinnan ja rakennuksen harjan ilmanpaine-eroilla. Pääsimme aika tarkkoihin tuloksiin. Kirkon katolle kiipeilijöistäkään ei ollut puutetta, olihan se monille yhteiskoulun pojille jo ennestään tuttu eräänlainen miehuuskoe.

Olimme kerran voimistelutunnilla vanhalla urheilukentällä pelaamassa voimistelunopettaja Vanamon suosikkipeliä pesäpalloa, kun Lasse kulki kentän ohi. Vanamon luvalla hän tuli mukaan peliimme. Olimme ihmeissämme, että matematiikan opettaja saattoi olla niin hyvä pesäpallon pelaaja. Tämä urheilusuoritus ja mielenkiintoiset kemian ja fysiikan kokeet olivat osaltaan taustana sille, että Lasse oli ainakin meidän poikien suuresti arvostama opettaja.

Olin juuri aloittanut lukiossa Turussa, kun sattumalta törmäsin Lasseen kadulla. Hän oli kiinnostunut, minkälaisia tehtäviä oli ollut algebran kokeessamme. Yritin muistella probleemoja ja Lasse ryhtyi niitä ratkomaan siinä kadulla seistessämme. Hänellä oli mukanaan ruskeaan paperiin kääritty paketti ja eipä aikaakaan, kun paketti oli täynnä kuulakärkikynällä kirjoitettuja kaavoja ja yhtälöitä.

Lassen matematiikasta olin saanut niin vahvat perustiedot, että valitsin Turun Suomalaisen Yhteiskoulun lukiossakin pitkän matematiikan linjan. Siellä sain jälleen erinomaisen matematiikan opettajan, lehtori Kaarlo Törrösen. Törrönen oli vaativa opettaja, joka murahteli vihaisesti oppilaitten tyhmyydelle mutta osasi myös hörähdellä, jos oli hauskan paikka.

Seitsemännen luokan aikana matematiikan tunti alkoi maanantaina kello kahdeksan jälkeen heti tultuamme aamun avauksesta. Rukouksiksi me niitä sanoimme. Kun kävin kotona viikonvaihteissa, ja Kivikylän linja-auto tuli Turkuun vasta vähän yli kahdeksan, olin hakenut rehtorilta luvan myöhästyä. Joskus myöhästyin yli rukousten matematiikan tunniltakin, koputin luokan oveen, pyysin anteeksi ja ilmoitin, että minulla on rehtorin lupa. ”Mistäs päin Mynämäkeä se Heino tulee?” ”Kivikylästä!” ”No eihän siitä ole kuin kolme kilometriä Raumantien varteen ja siitä kyllä kulkee autoja.” Ällistyin näin tarkasta turkulaisopettajan kommentista niin, että minulta jäi suu auki. Myöhemmin kuulin sitten vanhemmiltani, että Törrönen oli hänkin aikoinaan toiminut matematiikan opettajana Mynämäen Yhteiskoulussa. Hän oli silloin ollut innokas pyöräilijä ja ajellut ympäri pitäjää. Matemaatikkona hänelle olivat jääneet etäisyydet tarkasti mieleen.