Palaan ajatuksissani seitsemän vuoden takaiseen joulukuiseen aamuhetkeen, itsenäisyyspäivää edeltäneeseen aamun. Aamukahvi kupissa, sanomalehti luettavana ja radiosta toivotetaan hyvää huomenta. Kuuluttaja kertoo, että tänään nautitaan työpaikoilla aamukahvit 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Yhteiset aamukahvit työpaikalla, niin kuin meillä työvuosinani  Huolinkoulussa aina tehtiin. Henkilökunta kokoontui aamukahvihetkeen virittäytyäkseen yhteistä päivää ja tehtäviä varten. Huomaan olevani närkästynyt, jopa kateellinen. Missä ovat nyt yhteiset kahvihetket, missä on nyt minun yhteisöni?

On kulunut muutama vuosi eläkeläisenä. Onnekseni olen havahtunut tiedostamaan jo olemassa olevat yhteisöni.Toiset ovat tiiviimpiä, toiset satunnaisia, mutta kuulun  niihin, yhteinen asia yhdistää.

Kuluva vuosi on ollut merkityksellinen erilaisten yhteisöjen osalta. Läheinen serkkujen ryhmä, ihmiset joiden kanssa elämää on jaettu lapsesta asti on ollut tärkeässä roolissa. Olemme vuoden varrella viettäneet useita ikääntymiseen liittyviä vuosijuhlia  Se lämpö ja yhteenkuulumisen tunne, joka sukulaisista hehkuu on jotain aivan erityistä. Yhdessä eletty lapsuus evakkojen perheissä ja melko suljetuissa piireissä on lähentänyt meitä toisiimme. Olemme tottuneet lapsesta asti auttamaan toinen toistamme. Lapsuudessamme talkoiltiiin ahkerasti sukulaisten kesken ja se perinne on säilynyt.

Rikkautena vanhat valokuvat ja niiden ympärille kietoutuvat tarinat ja muistot, jokaisella omalla tavalla värittyneet muistikuvat, mutta paljon samaa ja yhteistä. Olen siinä onnellisessa asemassa, että suurin osa suvustani asuu tässä aivan lähellä ja tavoitettavissa. Jaamme nyt myös tämän kotiseudun historian ja täällä tapahtuvan toiminnan. Wirmon kotiseutuyhdistyksessä toimiminen ja jäsenyys ovat monille meistä tärkeää.

Uusi  kokemus on mietoislaisten ja mynämäkeläisten innokkaiden naisten ryhmä. Syksyn alkajaisiksi ryhmäläiset kutsuivat minut mukaansa tekemään koostetta talvisodan alkamisen 85-vuotismuistoiltaan. Innolla olemme harjoitelleet ja koonneet muistoja, kirjoituksia ja kirjeitä. Nyt tunnen kuuluvani heidänkin  joukkoonsa. Meillä on yhteinen asia kerrottavana, kunnioitus esivanhempiamme ja toisiamme kohtaan.

Sydäntä lähellä on myös toinen tiivis yhteisö, se liittyy harrastukseeni musiikkiin, laulamiseen. Olen yli kolmenkymmenen vuoden ajan kuulunut Mynämäen kirkkokuoroon. Kuoromme on hyvin sitoutunut ryhmä ja olemme vuosien varrella paitsi laulaneet ja palvelleet seurakuntaa jumalanpalveluksissa myös toteuttaneet monia kirkkodraamaprojekteja, jotka kanttori Sinikka Rikkilä ideoi, kirjoitti ja ohjasi. Tämä toiminta on yhdistänyt meitä ja kirkkovuoden juhlakierto on meille tuttuakin tutumpi. Sekin luo turvaa ja jatkuvuutta samalla tavalla kuin koulutyön vuotinen kierto.

Tänä syksynä tämä musiikillinen yhteisöni ja oman ortodoksisuuteni mukanaan tuoma viitekehys ja yhteisö kohtasivat miellyttävimmällä tavalla. Saimme kokoontua Mynämäen Pyhän Laurin,  Laurenttiuksen kirkkoon ekumeeniseen rukoushetkeen. Turun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Ioannis Lampropoulos kanttoripuolisonsa Riikan ja kvartetin kanssa saapuivat kirkkoherra Antti Kallion ja kanttori Jenni Urposen kutsumina viettämään tätä tärkeää hetkeä ja kuoromme sai olla yhdessä tämän rukoushetken toteuttamisessa.

Yhteistyö seurakuntien kesken sai huipentuman, kun täällä Mynämäellä toimitettiin ensimmäisen kerran ortodoksinen liturgia eli päiväjumalanpalvelus. Liturgian toimituskielinä oli suomi, ukraina, romania ja kirkkoslaavi. Mukaan oli kutsuttu tänne Ukrainasta sotaa paenneet perheet, joiden hyvinvoinnista ja huolenpidosta seurakunnan diakoni Sanna Jalonen antaumuksella pitää huolta ja oli osavaikuttajana tämän liturgian toteutumiseen.

Lähdin siis lauantaiaamuna herkällä mielellä liturgiaan. Ei aamupalaa vain mielen rauhoittaminen ja mielessä pyhä ehtoollinen, johon osallistun. Kirkossa suitsutuksen tuoksu, tuohukset ja Kristus kaikkivaltias Jumalansynnyttäjän Neitsyt Marian ikonit paikallaan.. Mieleni valtasi ilo ja kiitollisuus.Papisto toivotti meidät kädestä pitäen tervetulleiksi.

“Kiitetty olkoon Jumala alati nyt ja aina ja iankaikkisesti”, kuoro aloittaa liturgiaveisut niin kauniisti ja vakuuttavasti, sanat ja sävelet ottavat syliinsä. Suitsutus alttaria kohti, alttaria, jossa Marian ilmestys, Kristuskuningas, kuninkaiden kumarrus, Jeesus-lapsi temppelissä, surevat Maria ja Johannes sekä Jeesuksen syntymä. Alttaritaulun aihepiiri on meille kaikille kristityille tuttua evankeliumin kuvallista kerrontaa. Suitsutus jatkuu, meidät kaikki siunataan pyhällä siunauksella, suitsutuksella, joka kuvaa taivaisiin kohoavaa rukoustamme. Edelleen rukouksia, veisuja, psalmitekstit, epistola ja evankeliumi. Kuoro aloittaa” Nyt me salaisesti kuvaamme kerubeja”, se on merkkinä siitä, että on aika tulla osalliseksi pyhästä salaisuudesta, ehtoollisen sakramentista. Saan kokea sen omalla kotipaikkakunnallani tässä läheiseksi ja rakkaaksi tulleessa kauniissa ja uljaassa Pyhän Laurin kirkossa. Tämä oli ennen kokematon liturgia.

Vielä haluan tuoda iloni virsilalusta. Tätä perinnettä pidämme yllä innokkaitten Virsipiiriläisten kanssa. Käymme Mynämäen ikäihmisten palvelukeskuksissa laulamassa yhdessä heidän kanssaan virsiä. Se laulanta on iloista virrenveisuuta. Ilahdutamme näiden palvelukotien asukkaita ja ilahdumme itsekin moninkertaisesti.

Näiden kaikkien yhteisöllisten kokemusteni jälkeen pysähdyn, mietin ja muistutan itseäni siitä miten suurenmoista on kuulua rajat ylittäviin hyvyyden ja myötätunnon  yhteisöihin, kuulua ja olla osallinen.

 Tämä kaikki on mahdollista omalla kotiseudullani.