Wirmo-Seura
logo Etusivulle
*A *B  
Tapahtumat
* *  
* *  
* *  
* *  
Rahoittajat-kuvakimara
* *  
* *  
VIERASKYNÄ
Muistojen Bulevardilla
julk. 9.11.2016

Muistojen bulevardilla

Valtatie 8 johti 40-luvulla Mynämäen keskustan läpi. Mäenkylän ahteesta tie vei yhteiskoulun tontin laitaa kirkon ohi Nihattulan mäkeen. Tien vasemmalla puolella rinteessä oli säästöpankki. Koulun kohdalla tietä reunusti komeiden raitojen rivi, josta on vielä yksi tynkä jäljellä Mynäkukan kohdalla. Linja-autoaseman tieltä on purettu Mynälinna, upea harmaa funkkis-talo. Siellä vietettiin monet häät ja muut juhlat. Se toimi myös koulun sisäliikuntatilana. Palokunnan talo seisoi nykyisen Keskuskatu-Kirkkokatu-risteyksen paikkeilla. Keskuskadun matalan liiketalon paikalla oli Aittomaan leipomo ja kahvila, jonka eteen Raumalta ja Turusta tulevat linja-autot pysähtyivät. Matkustajille oli tilaisuus käydä kahvilla ja rahastajapoika sai nauttia saavutetuista eduistaan, kahmaista kourallisen keksejä taskuunsa ja ehkä diskreetisti läpsäistä tarjoilijatyttöä. Virmottarilla oli siihen aikaan huumorintajua ja avara sydän. Feminismi oli vielä tuntematon käsite. Nykyään moisesta huomaavaisuudesta voisi rapsahtaa syyte seksuaalisesta häirinnästä. Se olisi jopa luontoäidin tarkoituksen sabotointia, sillä "lempi se maailman levittää" tiesi Eino Leinokin.

Mainittu kahvila oli Virmo-cityn huvielämän sykkivä sydän. Siellä soi kolikkogrammari femtillä eli 50-pennin rahalla. Molli-Jori Malmstenin ikivihreät, nikkelimarkat ja muut olivat listaykkösiä. Suuren ja mahtavan naapurin kulttuurituontina kuultiin myös Tamaraa ja Troikan nyyhkyttävää ajomiestä. Troikkakuski itki, koska kylänvanhin oli vokotellut itselleen hänen lemmittynsä. Iän tuoma kokemus ja varakkuus ovat toki parempi turva tytölle kuin jonkun pojannulkin rakkaudenvakuuttelut.

Kahvilan ikkunat olivat pohjoiseen päin ja sankka tupakan savu vielä tehosti lukaalin paheellista hämäryyttä. Miehet polttivat pöllitupakkia, Työmiestä ja Saimaata. Ei niin kiirettä, ettei Saimaasta sauhuja, kehui lehtimainos. Filttereitä ei ollut. Piti käyttää puuholkkia, munstykkiä. Pilliklubia polttivat modernit meikatut daamit, joitten moraali oli siksi helppo kyseenalaistaa. Juotiin ykköspilsneriä puolen litran pullosta ja limonaadia. Oi niitä aikoja!

Kerran, kun hengailimme siellä, eräs rehevä tummatukkainen mimmi katseli minua ja totesi "Olet ihan kuin Suomisen Olli". Tämä Olli oli hänelle kai Lasse Pöystin Suomi-filmeistä tuttu roolihahmo. Tunsin Suomisen perheen vain radion kuunnelmien kautta. Eläviä kuvia näytettiin Iskun talossa ihan naapurissa. Aittomaan kahvilaan pääsimme me koulupojatkin tilaamatta mitään. Hyvä niin, sillä kotiin vievää linjuria jouduttiin joskus odottamaan kauan.

Naapurissa, kappaleen matkaa Krapinojan suuntaan oli Mäkisen kahvila. Siellä tuli talon tiukka emäntä heti kysymään, mitä saisi olla. Shakin pelaajat saivat istua pitkään kahvikupin hinnalla, mutta ne jotka omilla eväillään terästivät kaljansa olivat ehkä parhaita asiakkaita, koska eivät olleet köyhiä eivätkä kipeitä. Suomi-makkara oli suosittu hiukopala. Emännän tytär nähtiin joskus vilaukselta. Mäkisen Hiljan aviosiippa Ville oli maalari. Hän kävi ehostamassa ihmisten kamareita syrjäkyliä myöten pensselit ja tapettirullat pyörän tarakalla. Auto oli vielä ylellisyys. Sodan käyneet piilit palautettiin omistajilleen joskus romukuntoisina. Jos pinkopahveja piti kiristää, niin Ville paiskasi kourallisen nupinauloja suuhunsa, josta niitä oli kätevä poimia sitä mukaa kun työ eteni.

Koulu-urani Mynämäen yhteiskoulussa alkoi vuonna 1946. Pääsin suoraan toiselle luokalle, koska vanhempi veljeni oli minulle kesällä opettanut ruotsin kielen alkeet. Koulutieni, 10 kilometriä, poljin pyörällä syksyisin ja keväisin. Talvella käytin linjurikyytiä. Ekaluokkalaiset olivat mokkereita. Syksyn ensi lumilla mokujen naama pestiin lumella. "Ensi lumi, ensi pesu", kuului direktiivi. Minä olin jo mainitusta syystä kakkosmokkeri. Mahtoiko se titteli sisältää arvostusta vai kaksinkertaista halveksuntaa? Sana koulukiusaaminen keksittiin joskus myöhemmin.

Tyttökatraan varttunein, jonka orastavaa naiseutta ei voinut olla huomaamatta, kiusoitteli meitä viattomia poikia puhumalla treffeistä. Senaikaiseen nuorisokulttuuriin ei kuulunut mitään deittailua. Tytöistä sai kiinnostua, vasta kun oli ripillä käynyt eli 15 - 16 -vuotiaana. Harvat vielä silloinkaan rohkenivat ottaa niin vakavaa askelta. Synkkänä salaisuutena kerrottiin, että vuosia sitten kaksi viidesluokkalaista olivat seurustelleet liian intiimisti. Siitä seurasi koulusta erottaminen.

Välitunneilla noudatimme tiukkaa sukupuolten apartheidiä. Varoimme visusti leimautumasta tyttöpojiksi, vaikka flikat olivat niin nättejä. Me painiskelimme ja hypimme vauhditonta kolmiloikkaa. Kerran eräs Arto, karjalaispoika, haastoi minut nyrkit tanassa, mutta hymysuin. Tajusin, ettei konflikti laukea diplomatialla. Nujakoimme aikamme varoen lyömästä nenuun, kunnes tuomaristo Marttilan Jukan johdolla vihelsi pelin poikki ja julisti matsin ratkaisemattomaksi. Omasta mielestäni voitin pisteillä, koska onnistuin lyömään mojovan oikean suoran hänen suojauksensa läpi palleaan.

Eräällä ruokatunnilla maleksimme hautuumaalla kirkon pohjoispuolella. Silloin kattotikkaat ulottuivat vielä maahan asti. Kuinka ollakkaan, luokan priimus sai päähänsä lähteä kiipeämäään kirkon harjaa kohti ja minä perässä. Pääsimme harjalle ja katsoimme alas toiselle lappeelle. Olin huomaavinani, että kumppanini naama valahti kalpeaksi, enkä voi kerskua olleeni rohkeampi. Peräydyimme rystyset valkoisena ja laskeuduimme maaemon tukevalle kamaralle. Toveristani Matista tuli sitten lääkäri, joten hän joutui usein katsomaan kuolemaa silmästä silmään. Tiemme kohtasivat kaksi vuosikymmentä myöhemmin ja verestimme koulumuistojamme.

Kerran raksimme lantteja kirkkomaan kiviaitaan yrittäen saada markkamme putoamaan alle vaaksan etäisyydelle maassa olevasta kolikosta. Jos se onnistui, se tiesi nettoa. Seurakunnan iäkäs diakonissa osui paikalle matkallaan pappilaan. Hän moitti meitä lempeästi puuhastamme: "Pojat, pojat, mitäs te teette?" Emme olleet varmoja, paheksuiko hän rahapeliä vai oliko paikka väärä. Hänen nunnamainen olemuksensa teki meihin vaikutuksen emmekä vastedes loukanneet vainajien leposijan pyhyyttä.

Liisa Paasio johti koulua rehtorina ja opetti suomea ja historiaa. Hän oli hyvin tiukka pilkkusääntöjen suhteen. Opimme ainakin olla-verbin potentiaalimuodon: lienee. Sana ei kuulunut kotimurteeseen. Useimpien mielestä suomi oli vaikein kieli numeroista päätellen. Pasi vannotti meitä kivenkovaan muistamaan, että Rooman perustamisvuosi 753 eKr oli historian tärkein vuosi. Tähän mennessä sen tärkeys ei ole minulle valjennut. Hän oli ilmeisesti frankofiili, ehkä kieltäkin oppinut, koska puhui pitkään aurinkokuninkaasta, Louis XIV. Pariisi ja sen kuuluisa kirkko, Notre Dame, saivat hänet lämpenemään. Saimme tietää, että Dame tarkoittaa naista ja sen edessä on omistuspronomini, joten mitähän kirkon nimi on suomeksi? Joku rohkea poika ehdotti: "Minun naiseni". Pasin reaktio oli tyly, se tarkoittaa "Meidän naisemme" eli Neitsyt Maria. Ei Sinulla mitään naista ole. Poika sai siitä liikanimen, Naiseton.

Matikkaa opetti Eino Ukkonen, jämpti ja asiallinen tiedemiestyyppi. En muistele pahalla, vaikka sain algebrasta vain vitosen. Geometriassa pärjäsin paremmin, olihan se konkreettisempaa. Kerran hän kysyi meiltä, mihin suuntaan kura pöyrästä lentää. Kanervon Mauri pääsi taululle piirtämään, miten se lensi joka kohdasta. Saimme tietää, että se lentää tangentin suuntaan. Tangentti sivuaa ympyrän kehää kohtisuorassa säteeseen nähden.

Ruotsia ja saksaa opetti Aili Alanen. Hän sai tietenkin lempinimen Alaska. Olihan nimi jo geograafisena käsitteenä tuttu. Joskus myöhemmin tuli tutuksi iskelmä: Oi Alaskan sä tyttö tumma. Meidän Alaskamme oli vaalea tai ehkä harmaatukkainen. Hänen tehtäväänsä, opettaa kieliä ilman muita välineitä kuin taulu ja liitu, voisi verrata kivisen pellon kyntämiseen. Kun koetehtävät kirjoitettiin taululle, piti opettajalla olla "silmät selässäkin". Alaska kääntyi joskus salamannopeasti kesken sanan tutkailemaan, näkyikö syyllisiä ilmeitä. Kerrottiin, että joltakulta oli sanakirja pudonnut polvilta lattialle. Ei toki meidän luokassamme. Lehtori Alasella riitti empatiaa. Kerran, kun bongailin autojen rekkarinumeroita kuppilan kulmalla, hän tuli leipomosta iso korppupussi sylissään. Nähtyään minun ehkä viluisen hahmoni, hän pysähtyi ja sanoi: "Ota korppu". Minä otin. Siinä maistui kardemumma.

Erityisesti on mainittava Marjatta Laine, tosi sympaattinen biologian ja kuvaamataidon maikka. Heteet ja emit tahmeine luotteineen tulivat tutuiksi ja lehtien puikeat ja muikeat muodot. Tiedän vieläkin, että susi on latinaksi canis lupus ja vuokot ovat anemoneja. Kallavuorella tutustuimme moniin salix-lajeihin. Lutukka on latinaksi capsella bursa pastoris. Siitä keksittiin ristiä luokallamme ollut pastorin poika Bursaksi. Kunpa sellainen leikkimieli säilyisi kaikilla aikuisikään asti.

Aili Paatere, Pate, ohjasi tyttöjen liikuntaa ja laulatti meitä sukupuolineutraalisti. Nortamon "Meripoikki meit varjelkkon daevas" kuului repertuaariimme. Säe "silloin gokkikin märsraagal huakka", herätti kysymyksen, missä se kokki oli huokailemassa. Koko miehistö kokkia myöten mobilisoitiin reivaamaan, kun myrsky kävi ja aallot pauhasivat. Sain pisteitä lajitovereilta, kun tiesin, että märssyraaka on ylimpänä mastossa ja vaati rohkeutta kiivetä sinne purjetta reivaamaan. Raumalla tiedetään, että siihen rohkeneva sai palkkioksi topseilvellingiä. Siitä, mitä herkkua se oli, ei ehkä aina olla yhtä mieltä. Olisiko ollut rusinasoppaa?

Mynämäessä oli silloin kolme poliisia. Rastimo niistä tutuin. Hänen Jouko-poikansa oli yksi meistä. Onko rikollisuus niin vähentynyt, ettei nyt ole tarvetta yhteenkään poliisiin? Muistan, että Kansallispankin konttoriin siinä Mäenkylän jyrkässä mutkassa tuli rahapulassa oleva naamioitunut nuori mies "rikollisin aikein". Mikähän hänen naamionsa oli, kun ei vielä ollut sukkahousuja? Nimismies Malka oli ylin lainvartija. Häntä seurasi nuori ja tarmokas Tähkävuori. Nykyään tavallista kansalaista koskettaa eniten liikennerikollisuus. Ajat muuttuvat, tempora mutantur, tiesivät jo roomalaiset. Pitäisikö meidänkin muuttua? Pitäisikö meidän hyväksyä kilpa-ajelu yleisillä teillä? Miksi konsulit eivät valvo?

Vuokra-autoja kirkonkylässä oli kaksi. Marttilan pirssi, musta letukka, Chevrolet vuodelta 1939 ja Hattisen hoppa eli Ford. Kunnanlääkäri Tyrni käytti yleensä Marttilan autoa. Taksi-sanaa ei vielä käytetty. Hattisen Lasse-poika oli sodassa ansioitunut hävittäjälentäjä, jonka kasvoissa sodan arvet näkyivät. Hän oli nipin napin pelastunut palavasta koneestaan. Hänen lentäjän uransa jatkui Aeron pilottina ja päättyi Koivulahden onnettomuuteen tammikuussa 1961.

Nämä olivat kultaisen kouluaikani muistoja Mynämäestä.

Reima Aaltonen

 

* *  
www-sivun toteutus: Sivutuuli Ky