Kivikylän puhelinkeskus toimi kotonani aina vuoteen 1945, jolloin se siirrettiin tien toiselle puolelle Salmiselle. Juuri tuona vuonna aloitin myös koulunkäyntini. Koska jonkun piti aina olla sisällä sentraalia päivystämässä, minutkin opetettiin välittämään puheluja jo alle kouluikäisenä. Ei se vaikeata ollutkaan. Osaisin sen vieläkin.

Keskustaulussa oli neljäkymmentä linjaa. Maanpään talolla oli numero yksi ja sen opin ensimmäisenä. Minulle on kerrottu, että kun pienenä olin äitini ja tätini Lauran kanssa päässyt Turkuun ja näin elämäni ensimmäisen raitiovaunun, joka sattui olemaan ykkönen, olin mennyt kyykkyyn kadulle ja hihkunut innoissani: ”Maanpää tulee! Maanpää tulee!” Maanpään talokin oli nimittäin väriltään keltainen niin kuin Turun raitiovaunut.

Kun kauppapuotimme avattiin sodan aiheuttaman keskeytyksen jälkeen uudelleen vuonna 1948 ja tarvitsimme puhelimen, saimme sen viimeisen eli numeron 40. Luku kummittelee vielä tänäkin päivänä veljeni Jyrkin lankapuhelinnumeron lopussa. Tärkein linja eli yhteys Mynämäkeen, kirkonkylän keskukseen oli saanut numeron 16 ehkä sen takia, että sitä vastaava numeroluukku ja piuhanreikä olivat sopivasti keskellä taulua. Siitä oli johtoja helppo yhdistellä eri puolille.

Yhteyttä haluava kieräytti kotona puhelimensa kampea ja sai näin sentraaliin pärisevän äänimerkin ja oman numerolevynsä taulussa auki. Kytkin silloin töpselin saman numerolevyn alle ja vastasin: ”Kivikylä!” Piuhat, joilla puhelut yhdistettiin, oli järjestetty pareittain. Kuultuani, mihin soittaja halusi, yhdistin sen toisen piuhan haluttuun numeroon. Kampea veivaamalla sain vastaanottajan tietoiseksi, että puhelu oli tulossa. Kun puhelu loppui, soittajan kuului antaa niin sanottu loppusoitto, jolloin tiesin irrottaa johtimet. Sentraalin hoitaja saattoi välillä kytkeytyä linjalle ja kysäistä, että ”puhutaanko”. Puhelujen muu kuunteleminen oli kiellettyä.

Ihalaisten kansakoulun opettajan Matilda Tenkasen lippusoitto vaati erikoista osaamista, minkä ansiosta jouduin tulevan ja vähän pelottavankin opettajani kanssa tekemisiin jo ennen kouluaikaani. ”Otetaan lippusoitto”, kuului Tenkasen lyhyt tilaus. Keskuksen hoitajan oli silloin ilman lisäohjeita osattava yhdistää vuoron perään niihin taloihin, joilla oli sekä puhelin että lipputanko. Oli kuunneltava puhelua koko ajan ja yhdistettävä se sitten ilman eri määräystä seuraavaan kohteeseen. Naseva viesti kuhunkin taloon kuului: ”Koululta on. Lippu tankoon! Hyvä on.” Isänmaallinen opettaja huolehti noina kriittisinä aikoina, että siniristit olivat liputuspäivinä varmasti ylhäällä.

Nykyihmisen on vaikea kuvitella, miten hankalaa puhelinliikenne oli ennen automatisointia. Kun koulupoikana kesäisin hoidin kauppaamme ja halusin yhteyden vaikkapa Turun Keskon elintarvikeosastolle, soitin ensin kyläkeskukseen ja pyysin Mynämäki. Mynämäen vastattua pyysin Turku ja Turusta sitten Kesko. Pelkkä nimi yleensä riitti, Turunkin keskus tunsi yleisimmät numerot. Keskosta taas pyysin siirtomaaosastolle. Se oli silloin elintarvikeosaston nimi. Jos joku halusi soittaa kaukopuhelun, piti kyläkeskuksen tilata se kirkonkylän keskukselta. Soittaja sai välillä sulkea puhelimensa. Keskus ilmoitti sitten, kun yhteys oli valmis puhuttavaksi. Kaukopuhelut hinnoiteltiin erikseen. Ne olivat kalliita, kuuluvuus joskus huono ja yhteyttä sai usein odottaa pitkään.     

Kirkonkylän keskukseen ja jatkoyhteyksiin johti Kivikylästä vain yksi linja, siis se numero 16, suunnilleen numerotaulun keskellä. Linjalla oli kysyntää, joten se oli usein tukossa. Olin sattunut kuulemaan, miten sota-ajan viralliset puhelut menivät muiden ohi. Joku kaukainen keskusneiti vain ilmoitti, että ”valtio katkaisee” ja meneillään ollut keskustelu napsaistiin saman tien poikki. Kun kirkonkylän linjalle alkoi tulla jonoa ja jotkut vain jaarittelivat, ilmoitin heleällä pikkupojan äänelläni, että valtio katkaisee ja löin linjan poikki. Kerroin innoissani äidille tästä näppärästä keksinnöstäni, mutta hän ei ollut ollenkaan ihastunut. Valtiona esiintymiseni loppui ankaraan kieltoon.