Wirmo-Seura
logo Etusivulle
*A *B  
Tapahtumat
* *  
* *  
* *  
* *  
Rahoittajat-kuvakimara
* *  
* *  
VIERASKYNÄ
SALAVAISTEN KYLÄN HISTORIAA JA NYKYISYYTTÄ, osa 3
julk. 11.7.2014

Vuodesta 1943 kylässä asuneena, (poikkeuksena muutama lukukausi) olen koonnut oman ja iäkkäiden asukkaiden muistikuvien perusteella kerrontaa Salavaisten kylän ja kyläläisten elämästä. Muistelot julkaistaan neljässä osassa.

OSA 3

Anttilan kotikutomo

Taimi ja Eero Anttila perustivat -50-luvulla maatilansa yhteyteen kotikutomon, joka oli siihen aikaan harvinaista. Maatalouden yhteydessä he harjoittivat ryijyjen  ja erilaisten kudonnaisten valmistamista sinne kutsutulla työvoimalla. He kunnostivat Anttilan vanhan päärakennuksen yläkertaan useita huoneita, joissa kutojina toimivat nuoret naiset saivat nukkua. Lehti-ilmoittelun perusteella heille hakeutui naisia kutomaan ryijyjä, raanuja ym. seinille ripustettavia vaatteita. Pihalla olevassa vanhassa asuinrakennuksessa oli suuri tupa ja siellä useita (kutomatuoluja) kangaspuita.

Myös kylien naisväki työllistyi vapaa-aikoinaan näiden kudonnaisten tekoon Karjalan kunnan alueella ja naapuripitäjissäkin.  Taimi Anttila toimitti loimet ja kuteet, sekä opasti kutojat työn alkuun. Hän toimitti  kangaspuita tarvitsijoille. Taimi värjäsi itse langat keittäen joen rannalla luonnon kasveilla ja kävi valvomassa miten työ edistyi kutojilla. Äitinikin työsti  vapaa-aikanaan heille erilaisia kudonnaisia. Kutojia  oli kymmeniä, ja Anttilan kotikutomon tuotteita myytiin ympäri Suomea.Taimin ja Eeron tytär, Reini Heinonen, harjoitti samantapaista toimintaa kotipaikassaan Laitilassa.

Kutojien työllään ansaitsema taloudellinen arvo 1950-60 luvulla oli perheissä merkittävä. Kutojien taidonnäytteitä näyteltiin kylillä ihaillen. Kutomon yrittäjät tulivat hyvin toimeen, heillä oli kaksi henkilöautoakin: Skoda ja harvinaisempi israelilainen Willys-merkkinen henkilöauto.  Niihin aikoihin harvassa maalaistalossa oli henkilöauto.

Anttilan kutomon tytöt vetivät puoleensa viikonloppuisin poikia, jotka tulivat traktoreilla aina Mynämäen kirkolta asti. Tulihan siellä käytyä rippikouluikäisenä itsekin iltaisin isompien juttuja kuuntelemassa.

Yksittäisiä yrittäjiä

Aulis Anttila asui perheineen Päivärinnan tien päässä. Hän oli merkittävä hirsimökkien valmistaja aina Suomen Lappiin asti. 

Hän osti sopivat mökkipuut itse, kuori, katkoi, veisti ja valmisti tilaajan mökit toiveiden mukaan. Tiedän hänen valmistaneen tilauksesta mökkejä Lapin  keloistakin. Useat firmat tilasivat Anttilalta laadukkaat mökkinsä. Aulikselle olin pitkiä mökkipuita vinssaamassa ja reellä kuljettamassa veistopaikalle. Auliksella oli taiteellista silmää valmistaa puusta eläimiä ja monenlaisia  luomuksia/taideesineitä  ulos ja sisälle sopiviksi. Kouluja enempää käymättömänä Anttila oli sitkeä ja tuloksellinen yrittäjä, joka pienen maapaikan ohella kehitti harrastuksestaan mainekkaan ammatin.

Hänen veljensä, Aito, kehitti muuraustaitoaan tekniseksi muurariksi, käyden kotoaan pitkienkin matkojen päähän suuria lämpöuuneja rakentamassa ja korjaamassa. Kohteina mm. Rautaruukki, Fortum ja Taalintehdas. Lumitalvina Aito joskus soitteli pyryisinä iltoina ja sanoi: ”Tulisik aamuste neljän aikoihin linkoamaan tämän tien, ko' mun tartteis pääst vähä aikasin töihin lähtemä”.  Anttilan kuudesta veljeksestä kaksi kaatui sodassa.

Viljo Lehto oli myös ahkera muurarirakennusmies ja metsätyöntekijä. Talvisin hän  metsätöissä kaatoi ja hakkasi halkoja. Hevosensa kanssa hän kiskoi runsaasti tukkeja ja pinotavaraa metsistä. Kuntoaan Viljo piti yllä nuoruudestaan asti hiihtämällä, juoksemalla ja eläkepäivinään hän innokkaana harrasti puolisonsa kanssa petankkia.

Ester Lassila hankki aikoinaan ns. kutomakoneen, jolla hän kutoi nopeastisukkia, villapaitoja ja housuja. Saumat neulottiin käsin, ja näin saatiin ehjä kokonaisuus. Tietääkseni hänen kutomillaanvillatuotteilla oli  kysyntää kauempaakin.

Talvisin taloissa kierteli ja yöpyi vaatteiden tekijä ja ompelija Signe Salminen Suojoelta. Hän muotoili uusista ja käännetyistä kankaista hameita sekä pukuja kaikenikäisille.Sotien jälkeen hän leikkeli ja neuloi lapsille aikuisten käytetyistä vaatteiden  ehjistä osista ja käännetyistä vaatekerroista käyttökelpoisia asuja. Signe oli nuorena sairastanut jalat halvaannuttaneeseen tautiin. Hän liikkui vain kainalosauvojen varassa. Kesäisin hänellä oli kulkuvälineenäkolmipyörä, jolla käsin polkemalla kulki eteenpäin. Hänen ompelukoneensa oli käsin veivattava Singer. Talvella hänet kuljettiin rekikyydillä.

Varsinaista suutarinammatin harjoittajaa en kylässä muista toimineen. Talolassa Artturi parkitsi kyllä nahkoja ja uusi saappaanpohjallisia, mutta vain oman talon väelle. Kumiteräsaappaidenilmestyessä käyttöön Artturi valmisti vasikannahoista niihin varsia. 

Lapsuudesta muistan Olga Kankariston joka asui tienvarressa pienessä mökissä, jossa oli vainyksi lämmitettävä huone. Siinä hän oli kasvattanut kaksi lastaan aikuiseksi käymällä töissä kyläntaloissa ja tietysti kutomalla ja parsimalla  tarvitsijoille vaatteita. Matonkuteita hän leikkasi tuoduista tarpeista niitä tarvitseville. Lapsirakas hän oli, ja useasti tuli poikettua hänen mökillään. Olgan mökin kahdesta ikkunasta tuolilta näki hellan vieressä istuessa tielle ja kylän mäelle. Siinä hän työskennellessään seurasi  kyläläisten tulemisia ja menemisiä. Tuntui myös, että hänen luonaan kävivät naiset ja miehet asioitaan juttelemassa tai jopa murehtimassa. Olga oli mainio  keskustelija.  Näin jälkeenpäin ajatellen hänenlaisensa mummolta  sai tukea monta sellaista ihmistä, joita nykyisin ”terapoidaan” veronmaksajain varoin.

Metsää  oli melkein joka tilalla. Keväisin suoritettiin kotitarvesahausta Talolassa kenttäsirkkelillä ja samoin  Anttilan-Lassilan yhteisellä kenttäsahalla. Päreitä tehtiin Hemmilässä maamoottori Waterlon pyörittämässä pärehöylässä. Kylän vanhoissa rakennuksissa löytyy kyllä käsinsahattujakin lautoja, mutta tarkkaa  sahauspaikkaa en tiedä, mahdollisesti  Anttilan-Lassilan yhteisellä kentällä? Tällä kentällä aikoinaan oli kyläläisten yhteinen kelakeinu. Samalla kentällä, myös tanhuttiin jahypittiin hyppislaudalla. Hemmilän hakotarhassa, tallin takana harrastettiin pääsiäisen aikoihin hyppislautakeinuntaa vielä -50-luvun vaiheessa.

40-luvulla muistan Salavaisten sillalla pidetyn Grammaritansseja. Käsin veivasivat koneen alkuun ja levy pyörimään. Sodan jälkeen, kun ei tansseja sallittu, kylätien molemmissa suunnissa oli vahdit, jotka varoittivat, jos epäilyttäviä ihmisiä lähestyi. Puukantisella sillalla pyörähdeltiin jenkan, polkan ja valssinkin tahdissa.

Omavaraisuudesta riitti myyntiin

Salavaisten asujat pitivät eläimiä, jollei muuta niin kanoja ja kesäporsasta. Isoimmilla tiloilla oli lehmiä sekä monipuolinen muu karja. Tärkeää oli elintarvikeomavaraisuus.

Teurastusta ja lihakarjan ostoa harjoitti Kustaa Aaltonen, Nestor-poikansa kanssa. He kiersivät taloissa muuallakin kuin Salavaisissa. Hakivat teuraseläimiä myyntiin, lihaksi kasvatettuja vasikoita, lampaita ja sikoja. Ostajat tekivät tiloilla arvio-/käteiskauppaa eläimistä: hinta sovittiin kättä päälle ja rahat myyjälle käteen. Sitten teurastivat ja kuljettivat ruhot lakanoihin käärittynä linja-autojen katoilla tai takakopassa Turkuun kauppahallille myyntiin. Tämän muotoinen teuraskauppa päättyi lakiin, joka kielsi eläinten teurastuksen tiloilla myyntitar-koituksessa ja lihojen irrallaan kuljetuksen.

Vielä muistan Uuno Koskisen toimineen hevosten jalkojen ja eläinten sairauksia lääkinneenä kyläläisenä. Häneltä pyydettiin ”ensiapua”, koska eläinlääkärithän olivat hankalien matkojen takana.Uuno käviTalolassakin hevosen nilkkaan jotain ”linimenttiä” sitomassa. Haju oli ilkeä ja väriltään sinertävää,kun sitä eläimen nilkkaan siteillä käärittiin. Itseopittua olivat Koskisen eläinten tohtoroinnit. Kylän omavaraisuutta tuki Uunonkin taidot, varsinkin kun puhelimia oli harvassa ja eläinlääkäri kaukana.

Viimeinen osa 4 julkaistaan heinäkuun lopussa.

* *  
www-sivun toteutus: Sivutuuli Ky