Wirmo-Seura
logo Etusivulle
*A *B  
Tapahtumat
* *  
* *  
* *  
* *  
Rahoittajat-kuvakimara
* *  
* *  
VIERASKYNÄ
Salavaisten tiellä
julk. 30.3.2015

Tämänkertainen muistelukseni sijoittuu jonnekin 1940-luvun loppuun. Meillä oli Karjala T.l:n Salavaisissa sukulaispaikka Maunula, jota isäni täti Elina viljeli miehensä Nestorin kanssa. Heillä oli tytär Lempi, myöhemmin Repo. Äitini synnyinkoti, entinen Lassilan talon Koskelan torppa puolestaan sijaitsi Suojoella ja siellä asusti tuohon aikaan mummuni Hilma Laakso.

Meiltä kotoa Kivikylästä oli Luhdan kautta Maunulaan matkaa yli kymmenen kilometriä ja siitä edelleen Suojoelle mummun tupaan neljä kilometriä. Usein nämä kylämatkat yhdistettiin. Meitä oli kolme lasta, joten polkupyörillä meno luonnistui koko perheeltä vasta, kun minä opin ajamaan äidin vanhalla Kisalla. Isän pyörässä ei ollut edes takahollaria, joten äidille tuli näistä pyörillä tehdyistä kylämatkoista melko kohtuuton urakka. Sisko istui ohjaustankoon kiinnitetyssä lastenistuimessa ja velipoika takana, ellei sitten suostunut tekemään matkaa isän mukana tangolla istuen. Hankalaa!

Mukavin menopeli oli ajelurattaat, Noppa tai Tuisku aisoissa vähän sen mukaan, kumpaa oli tarpeen ajeluttaa. Varsinkin Luhdanperältä eteenpäin reitti Salavaisiin oli varsinaista kärrypolkua ennen kuin kunnon tieyhteys rakennettiin. Rattaitten raudoitetut pyörät kolisivat kallioita ylitettäessä tai upposivat kosteikkopaikoissa mutaan. Onneksi kärryissämme oli jouset. Jossain kohdin tie kulki pellonlaitaa tai jopa halkoi peltoa. Silloin olivat hidasteina monet veräjät, kun peltoja ja pientareita käytettiin laitumina. Minun tehtäviini tietenkin lankesi hyppiminen kärryiltä alas portteja aukomaan ja sulkemaan. Jos seuraava veräjä jo oli näköpiirissä, ei kannattanut nousta kyytiin vaan sain juosta hevosen edellä tai perässä. Laitumilla olleet hevoset laukkasivat innokkaasti tutkimaan vierasta hevosta. Silloin minua pelotti.

Talvisin ei tietenkään ollut veräjistä kiusaa, mutta kirkkorekemme oli niin pieni, että sain tehdä koko matkan reen kannoilla seisten. Hauskaa ja jännittävää se oli, vaikka pitikin tasapainoilla kaiken aikaa. Talvitie oli toki kesäreittiä tasaisempi ja pysäyttihän isä hevosen, jos tipahdin kyydistä.

Maunulan Lempi oli joskus meillä käymässä ja houkutteli heille kylään. Äiti ei ollut kovin innostunut: ”En tiär sitte, ku se Salavaisten tiäki o niin huano.” Lempi vähän suutahti: ”Salavaisten tiä on parhamppi teit, mitä mailmas pruukata.” Kinastelu ratkesi nauruun. Äiti oli tarkoittanut Luhdan kautta kulkevaa oikotietä, mutta Lempillä oli mielessä Suojoelta tuleva Salavaisten päätie. Lempin sanonnasta saimme pitkäksi aikaa lentävän lauseen, puhuttiin sitten mistä tiestä tahansa. ”Palolaisten tiä on parhamppi teit, mitä mailmas pruukata ...”

Monen joulun alla sain tehtäväkseni viedä joulutervehdykset sekä Maunulaan että mummulleni. Paketeissani oli yleensä joululeivonnaisia ja mummulle lisäksi kananmunia tai muita elintarvikkeita. Mielelläni näitä joululähettilään reissuja tein, vaikka edestakaisin laskettuna tulikin polkemista kolmekymmentä kilometriä. Ennen paluumatkaa sain mummun luona aina hyvät kahvit. Olisin ne Maunulassakin saanut, mutta halusin kiirehtiä eteenpäin.

Ainakin yhden joulun alla kävi niin, että piti samalla reissulla asioida myös Mynämäen kirkolla, luultavasti apteekissa. Siis Suojoelta Karjalan kirkon kautta Mynämäen kirkolle ja sieltä kotiin! Kai minulta kysyttiin, että jaksanko. Tietenkin kymmenvuotiaan nassikan piti uskaltaa olla urhea. Siitä kertyi 45 kilometriä ennen kuin taas olin kotona. Luultavasti olin aika uuvuksissa.

Vuonna 1950 isä osti Suomisen Jussilta Phänomen-merkkisen pakettiauton. Suominen oli värkännyt armeijan entisestä ambulanssista avolava-auton. Tälläkin ajopelillä ehdimme vielä keplotella monta reissua Salavaisten kärrypolulla ennen kuin nykyinen yhteystie rakennettiin.

* *  
www-sivun toteutus: Sivutuuli Ky